Kadoksissa kartalta
Tiedättekö ne tyypit, jotka postasivat koko kesän sosiaaliseen mediaan kuplivia kuvia festareilta ja puistoetkoilta? Sopivat after work -treffejä terasseille ja spontaaneja uimaretkiä? Minä en ollut yksi niistä henkilöistä.
Havahduin kuitenkin siihen, etten ole suoltanut blogiin omaa kesäelämystäni tänä vuonna — siis sitä loputonta meri-mökki-rilli -kuvakimaraa. Se ei tarkoita sitä, etteikö kesäni olisi ollut loputonta meri-mökki-rilli -kimaraa. Kyllä se oli.
Eräs tuttavani kysyi taannoin, että te ette taida olla kesäisin ollenkaan kotona? Mietin hetken ja vastasin, että niin. Ei me kyllä olla. Kotona kökitään vuoden ympäri — erityisesti silloin, kun ollaan äitiyslomalla. Näen kotiani ihan tarpeeksi syksyllä, talvella, keväällä ja niinä kesäviikkoina, kun mieheni ei ole lomalla. Hänen lomaviikkoinaan on menetys, jos kotona ollaan enemmän kuin yksi yö putkeen. Tämä on meidän lomafilosofiamme. (Mieheni mielestä nyt ylipäätään jokainen mantereella vietetty yö on pieni kuolema. Yhden käden sormet eivät riitä niihin parsan-, tryffelin- ja muiden ihanuuksien viljelyvisioihin, joita hän on elätellyt vuosien varrella, jotta voisimme muuttaa pysyvästi saareen. Sitten kun saarelle saadaan Stockmann, niin sopii minulle.)
Tiedän kyllä, että kesäkaupunki kuumine kesäkatuineen, kesäkolleineen ja kesäjäätelöineen on mahtipaikka. Mutta minulle suven tärkein juttu on silti se autio kallio, jolta ei ole mitään raportoitavaa asujen osalta. Mukavimmat möhkölenkkarit. Roikkuvimmat leggarit. Paikassa ei sillä niin väliä. Käyttäjien mä ite kanssa. Miten paljon tätä voikaan taas pakkaskuukausina ikävöidä?
