Se on nyt niin, että huomenaamuna hyppään miltei kotipihastani, Turun satamasta, suureen paattiin ja seilaan Ahvenanmaalle. Pallomeren ja karkkikaupan kautta, tietty. Siellä suunnistan lempiluksusmöksälleni, enkä pistä nenääni ulos neljään päivään.

Tai no, korkeintaan möksän terassille, jolla pulputtaa tulikuuma jacuzzi. (”Ihan oikee jakutsi!”, hehkutin Sulolle. ”Mikä se on?” ”Poreallas!” ”Mikä  se on?” ”Kupla-amme!” ”Jee!” Kupla-amme, kupla-amme, kupla-ammeeee, lallattelemme nyt yhdessä.) Stallhagenin panimoon maistelemaan oluita ehkä. Ja Bagarstuganin kakkuvitriinit ratsaamaan. Michael Björklundin uuteen Smakbyyyyhynkin on pöytävaraus sunnuntailounaalle. Ja ties vaikka kiskoisin peltileivän Pub Niskassa. Mutta tuon lisäksi en tee mitään – paitsi keskityn lasteni olemisen aistimiseen ja ehkä jopa mieheni pussailuun. Tavatonta.

Ihmiset, jotka hallitsevat irtiotot, ovat hieno laji, mutta minä en kuulu heihin. Räplään kännykkää pyramidien juurella tai Etelänavalla. Missä vaan, kaikkialla. Hoen lapsille ”Kohta, kohta, oota vähän, äiti tekee töitä”. Olen kävelevä – tai siis istuva – länsimaisen ihmisraunion ja pirstaleaivon stereotyyppi. (Tuoreen Trendin juttu älypuhelinten turmiollisesta vaikutuksesta aivoihimme oli suunnattu suoraan minulle. Hyvä juttu – lukekaas.)

Siksi loin tälle matkalle tiukat säännöt: saan selailla Facebookia 5 minuuttia aamulla ja 5 minuuttia illalla. Saan postata yhden Instagram-kuvan päivässä. Kuvaan etupäässä filmikameralla, en kännykällä. (Koska pelkkä iPhonen energiapiiri tekee ihmisestä levottoman.)

Ja siksi huikkaan teille nyt, että heippa, nähdään ensi viikolla!