Pienen pojan kolmannet synttärit, pienen pojan kolmannet synttärifestarit. Toissaviikonloppuna juhlittiin taas Sulostockia mökkisaaressamme, Aleksin mummolassa, nostalgisessa maatilamiljöössä.

Jokavuotiseen tapaan festaria edeltävällä viikolla attending-ruutua klikkaillut jengi alkoi yhtäkkiä feidailla tulemisiaan. Ymmärrän kyllä: saareen pääsee vain vesiteitse, ja vaikka yhteysalus liikennöi kuuliaisesti, satamaan ei ole julkisia liikenneyhteyksiä. On niin hankalaa. No, tänäkin vuonna revin hiuksiani, muunnuin mystisesti pesunkestäväksi marttyyriksi ja puhisin Aleksille, että miksi me ees järkätään mitään, kun yhtään kukaan ei ees tuu. No, eihän se taaskaan niin mennyt. Moni viittasi kintaalla logistisille haasteille ja puski meren läpi luoksemme. Ja voi pojat, mahtilauantaihan siitä taas sukeutui. Ensi vuonna lupaan luottaa festivaalin hyvään karmaan. (Kuka tahansa Wayne’s World kakkosen nähnyt tietääkin, että niin kannattaa tehdä. If you book them, they will come.)

Grilli savutti koko päivän, ja mahtava Matti Jasu yhtyeineen esiintyi. (Haluan lapsia sen rumpalin kanssa! Eiku eiku mulla on jo. Unohda.) Sulostockin vuosittaiseksi liveperinteeksi on muotoutumassa yli vartin mittainen, hypnoottinen versio Neil Youngin Down By The Riveristä. Vähintään yhtä loistokas Powderfinger-tulkinta ei jäänyt paljoa jälkeen. Ooh.

Lapset saivat uusia leikkikavereita toisistaan.

Aikuiset kanssa. Uumoilen jopa, että koettiin Sulostock-historian ensimmäinen festariromanssi. Ssshhh.