Sinä kesäyönä yksi asia johti toiseen.

Olin juuri kirjoittanut Lilyyn paheksuvaan sävyyn neuvolalääkäristä, joka toitotti vauvan yösyömisen rajoittamisen puolesta. Ja sitten. Tulimme yöksi äitini luo Hämeenlinnaan, jossa sänkyjen leveydet eivät ole perhepetimatskua. Jakaudumme nukkumaan pariin, kolmeenkin huoneeseen. Häkellyttävä ehdotus kumpusi syvältä epäkiintymysvanhemmuuden pikimustasta kaivosta (missä se sisälläni sitten lieneekään): Mitä jos sä, Aleksi, nukkuisit Uljaksen kanssa, ja mä tässä futonilla liukuoven takana. Tulen heti imettämään, jos se alkaa huutaa kunnolla.

Minun lapseni ovat tuittupäistä jengiä. Jos ne eivät saa tissiä suuhunsa yöllä sillä saakelin sekunnilla kun ne avaavat silmänsä, on helvetti valloillaan. Uljaksen meininki oli noina viikkoina kehittynyt ihan mahottomaksi. Vauvariiviö heräili tunnin välein ja tarvitsi tissin suuhunsa, jotta sai uudelleen unen päästä kiinni. Nälästä kyse ei selvästikään ollut, eikä enää lisämaitotilauksestakaan. Sitkeästä uniassosiaatiosta tai läheisyydenkaipuusta vain.

No, kyse piti olla yhdestä yöstä. Tapahtui jotain outoa: Uljas meinasi kyllä aloittaa henkihieverihuutonsa huomatessaan nukkuvansa sittenkin tissittömän isin kainalossa, mutta tyytyi sitten maltilliseen marinaan, jota toki kuuntelin patjaltani sydän ahdistuksesta hakaten. Huudatusvastaisuudestani en silti ollut valmis tinkimään, mutta kas, huutoa ei tullut. En kylläkään voi kertoa, ettei kitinää ja nitinää olisi tullut, niitä tuli. Voi kyllä.

Seuraavana yönä palasimme kotiin. Hipsin uuteen vierassänkyymme. Sekin sijaitsee samalla avoimella ullakolla kuin meidän sänkymme, joten olin vississä imetysvalmiudessa, mikäli tarvis tulisi. Seurasi heräilyä, natinaa, yninää, märinää – mutta ei kreisihuutoa.

Sitten lähdimme mökille ja hotelliin, eli kesälomaviipotimme pitkin kyliä, mutta jatkoimme silti varovaista unikoulua. Neljä yötä tätä. Heräilyä.

”Mä arvasin tän. Mä niiiin tiesin tän. Ei mun vauvoihin vaan tepsi tämmöset. Ei se ole heräillyt sen tissin takia. Se ei vaan osaa nukkua”, julistin lannistuneen tietäväisenä aamiaispöydässä.

Jostain syystä päätimme kokeilla vielä yhden yön. Tällä kertaa en ollut kuuloetäisyydellä. Aamulla kysyin tavanomaisen masentuneena, montako kertaa vauva oli herännyt yöllä. ”Ekan kerran 6.50.”, Aleksi heitti huolettomasti. Harmittaa kyllä loppuelämän, ettei ilmettäni saatu videoitua. Kulmakarvani kolahtivat kattoon. Leukani kutitteli mannerlaattoja. Jos olet normaalin vauvan vanhempi tai lapseton henkilö, et ehkä ymmärrä, miten ravisuttavalta uutinen tuntui. Se oli käsittämättömintä ikinä. Eikä se yö jäänyt edes ainoaksi.

Olkoonkin, että kuulun nyt vierastamieni – ja suorastaan parjaamieni – unikouluttajien kaartiin. Olkoonkin, että kun lähdin lasten kanssa yksin kesäretkelle ja nukuin ensimmäistä kertaa Uljaksen vieressä reiluun viikkoon, hän heräsi saman tien taas viisi kertaa yön aikana. Tiedän, että kokonainen yö on mahdollinen. Että minunkin vauvani voi nukkua sellaisen. Että joskus vielä nukun — ehkä jo ensi viikolla. Se riittää. Olen onnellinen.