Vietimme juhannuksen Gotlannissa rehevien salkojen ja trendikkäiden ruattalaisten keskellä. Siitä lisää tuonnempana. Vaikka keskikesän juhlamme ei olisi voinut sijoittua idyllisempiin maisemiin, oli vähän sääli, että viime vuonna muodostunut juhannusporukkamme ei päässyt rakentamaan vuosittaista perinnettä pidemmälle. Oli välttämätöntä järjestää viikonloppua aiemmin varjojuhannus.

Omituista kyllä, kaikki pääsivät paikalle. Ei-niin-omituista kyllä, kaikki söivät tolkuttoman määrän grilliherkkuja, parkkeerasivat kalliolle ja pelasivat sata erää yatzya.

.

Tietyissä ystäväpiireissä (olemme siitä onnekkaita ihmisiä, että niitä on muutamiakin) olemme ainoita, joilla on lapsi/a. Tämä on yksi niistä. Siksi tuntuu hetkittäin tosi tylsältä, kun ei voi kitata tolkuttomasti kuohuviintä vielä keskipäivällä ja pitää antoisien urakeskustelujen lomassa pyyhkiä jonkun kakkapeppua (enkä puhu nyt Oonasta tai Sonjasta) tai kipittää öiseltä kalliolta parin tunnin välein imettämään. Viime vuonna uhosin, että ens juhannuksena en oo raskaana. Tänä juhannuksena uhosin, että ens juhannuksena nää lapset menee sitten appivanhempien mökille yöks. En tiedä, mitä ensi juhannuksena uhoan, mutta pitäisi päästä yli siitä hetkittäisestä tunteesta, että elämä on paussilla pikkulapsivaiheen ajan. Koska ei se ole, se on vain eri muotoista elämää. Minulla on vielä miljoona vuotta aikaa istua aamuun asti kalliolla. Kyllä tämä juhannusjengi jaksaa odottaa. Onneksi.