Bussi pysähtyi liikennevaloihin Mannerheimintiellä. Siristelin silmiäni: mitä tuolla Töölönlahdella oikein tapahtuu? Ah, tuo virtaava muurahaisletka koostuukin ihmisistä. Ne pinkovat minkä jaloistaan pääsevät. Aa, juoksijoita.

Juoksijat. Ihan oma ihmisrotunsa — olkoonkin, että ”rotu” on jo pitkään ollut tiedemaailmassa tyystin kumottu ja kielletty termi. Nyt ei ollakaan tiedemaailmassa, vaan lenkkipolulla. Tai siis Ne ovat, minä en. Tiedemaailmassa nimittäin tiedetään myös, että ihmismielelle ominainen ominaisuus on me/ne -jaottelu. Pitää tietää, mihin ryhmään kuuluu ja mihin ei. Vastakkainasetella.

Minä niin kovasti haluaisin kuulua juoksijoihin. Niillä on hienoja lenkkareita ja teknisiä toppeja. Niillä on helppo harrastus, jota ne muistavat hehkuttaa: voi harrastaa missä vain ja milloin vain. Voi lähteä kotiovelta, ei ole sidottu aikatauluihin. Jaadijaada. Ja kun tuo kaikki on vielä totta. Samperi. Niiden korvissa soi hyvä musa ja askel rullaa rytmikkäästi. Endorfiinit pulppuavat ja kasvot hehkuvat. Miten ihanan simppeli harrastus: rajalliset mahdollisuudet kilpavarusteluun, voi harjoittaa luonnossa (joskin koiranilmalla myös ankealla matolla salilla). Jalkapohja vasten Maaemoa: jotenkin zen juttu.

Joitain vuosia sitten harjoittelin hölkkäämistä parin kuukauden ajan. Kerran juoksin (juoksin = hölökätä jolkottelin) 28 minuuttia putkeen ja se oli about uskomattominta, mitä oli koskaan tehnyt. Mitään endorfiinipöllyä en tosin silloinkaan kokenut ja jotenkin orastava harrastus jäi. Tekisin mitä vain, jos saisin sen taas elvytettyä. Tarkennettakoon, että mitä vain ei tässä tapauksessa sisällä sitä yksinkertaisinta: vedä ne halvatun lenkkarit jälkeen ja run, Forrest, run! Koska muutenhan kirmaisin Aurajoen vartta nytkin.

Huokaus. Aika ei ole kypsä. Mutta vielä joskus. Olen yksi niistä. Te, jotka juoksette jo: palvon teitä. Viilettäkää kuin tuuli.