Uljaksella on ystävä yli muiden. Hän on mustavalkea, karvainen ja pulskassa kunnossa oleva Miska — säyseä kolli, jonka mielestä on vain ihanaa, kun pienet hyppyset tukistavat turkkia semiaggressiivisesti ja innokkaat raajat mätkivät pitkin poikin. Miskalle tuntuu olevan tärkeää vain leikkikaverista huokuva into ja omistautuneisuus. Jotenkin liikuttavaa — eritoten, kun minusta on tullut yksi niistä kamalista ihmisistä, jotka ovat lapseutumisen myötä jaksaneet helliä lemmikkejään tuhat prosenttia vähemmän kuin ennen. Ei vain ole aikaa, viitseliäisyyttä, resursseja. Onneksi kissat eivät ole moisesta moksiskaan. Kunhan saavat hyvää ruokaa kuppiin (ja minun kissojeni tapauksessa tyyris, laadukas, Saksasta saakka tilattu luomuruoka ei ole hyvää — he tahtovat mahdollisimman halpaa, lisäainekyllästettyä, värjättyä hehkutusjäännöstä, kiitos & mjau) ja kunhan ovi aukeaa, jotta pääsevät pihalle viettämään muka-villikissan elämää. Ja ehkä pari paijausta pieneltä tohottajalta.