Melkein viisi = tässä tapauksessa kaksi.

Jep. Olen pitänyt kovaa haloota siitä, että matkustamme lasten kanssa paljon ja heidän sairastelunsa ei vaikuta matkoihimme. Ikinä koskaan. Pahin painajaiseni on se, että joudun perumaan lennot ja hotellit jonkun hemmetin yrjötaudin tai kuumetaudin takia. Kun joku kertoo niin tapahtuneen pesueelleen, järkytyn syvästi enkä osaa reagoida lainkaan, koska en osaa edes esittää, ettei tilanne kuulostaisi minusta maailmanlopulta. Eikä niin ole toistaiseksi käynytkään.

Paaaaitsi vähän niinku tänä pääsiäisenä. Olin buukannut meille viiden yön loman Virossa. Kolme yötä pikkumökissä Haapsalussa merenrannalla, kaksi yötä Tallinnan suht ökyssä Swissotelissa. Hiljaiseloa maalla ja vastapainoksi Lennusadamit ja kaikki Kalamajan hipsteriklassikot. Tämän lisäksi piti kiertää epäeettisesti veroja ja hakea hääjuomat Super-Alkosta aitoon white trash -tyyliin.

Ihan hyvin se alkoi. Cavat, kaljalavat ja muu juoma-arsenaali saatiin Tallinnassa sullottua autoon, vaikka tehtävä tuntui mahdottomalta. Ajettiin puolitoista tuntia etelään ja katseltiin muuttolintuja. Haapsalun majoituksemme oli yhtä söpö kuin pitikin. Haettiin marketista jogurttia, munia ja paahtoleipää. Illalla puettiin yöpukuja ihanan romanttisesti tapetoiduissa makkareissa, kun bongasin ekan täplän Uljaksen selästä. Jep: vesirokko. No, ei se mitään. Koko Haapsalussa ei ollut off-season yhtäkään ihmistä. En tiedä, missä paikallisetkaan olivat. Kai niitä muutama oli supermarketin sipsihyllyllä. Mutta kaupunki  oli aivan hiirenhiljainen ja kuollut. Kehtaahan siellä pilkullisen poikasen kanssa liikkua, kun ei ole edes ketään, jota tartuttaa.

Mutta sitten Sulo alkoi itkeä nuhaisena kipeää korvaansa. Korvakipu on kamalaa katseltavaa, tuskaista piehtarointia, kunnes Burana puraisee. Tässä vaiheessa myönsin, että uskoni alkoi horjua. Tajusin, että Tallinnassa emme voisi mennä täplikkään rokkopotilaan kanssa yhteenkään kahvilaan, raflaan tai museoon. Ja että toisen lapsen korvakipu saattaisi mennä pahemmaksi. Ja että täällähän satoi koko ajan vaakasuoraan räntää, jos nyt suoraa puhuttiin. Meillä oli mukana kauniit, kepeät kevätvaatteet. ”Lämpö” huiteli kuitenkin miltei pakkasen puolella.

Kun lääkityt lapset saatiin viimein nukkumaan, ehdotin Aleksille, että Mitä jos me unohdettais se koko Tallinna ja sinniteltäisiin täällä kaksi yötä ja lähdettäisiin sitten kotiin? Ihan sama, saako näistä rahoja takaisin. (Myöhemmin kävi ilmi, että sai! Jäätiin suorastaan plussalle. Siis ilman vakuutustakin. Kaikki oli peruutettavissa ja Haapsalun majoittajatkin armeliaasti palauttivat rahoja, vaikkei olisi tarvinnut.)

Ja niin vain palasimme kolme päivää etuajassa. Olisi ketuttanut valtavasti, jos kyseessä olisi ollut Välimeren auringosta paluu. Kun kyse oli räntäisestä, hyytävästä Virosta, pystyin nielemään käänteen. Sain jopa käännettyä oivan ”en ois halunnutkaan” -defenssin päälle. Hyvä minä! Ja eihän lapsia mikään haittaa, jos aikuisia ei haittaa. Me improvisoimme mummolavisiitin tilalle. Lasten mielestä tämä oli täydellistä, kuin kaksi pääsiäislomaa. Lopulta aikuisista alkoi tuntua samalta. Täähän meni just hyvin.

Ps. En siis välttämättä suosittele Haapsalua takatalven aikaan. Mutta kesällä ehdottomasti! Seuraavassa Mondossa juttua kesäisestä Virosta. Suoraan allekirjoittaneen näppikseltä.