Melkein viisi yötä Virossa

Melkein viisi = tässä tapauksessa kaksi.

Jep. Olen pitänyt kovaa haloota siitä, että matkustamme lasten kanssa paljon ja heidän sairastelunsa ei vaikuta matkoihimme. Ikinä koskaan. Pahin painajaiseni on se, että joudun perumaan lennot ja hotellit jonkun hemmetin yrjötaudin tai kuumetaudin takia. Kun joku kertoo niin tapahtuneen pesueelleen, järkytyn syvästi enkä osaa reagoida lainkaan, koska en osaa edes esittää, ettei tilanne kuulostaisi minusta maailmanlopulta. Eikä niin ole toistaiseksi käynytkään.

Paaaaitsi vähän niinku tänä pääsiäisenä. Olin buukannut meille viiden yön loman Virossa. Kolme yötä pikkumökissä Haapsalussa merenrannalla, kaksi yötä Tallinnan suht ökyssä Swissotelissa. Hiljaiseloa maalla ja vastapainoksi Lennusadamit ja kaikki Kalamajan hipsteriklassikot. Tämän lisäksi piti kiertää epäeettisesti veroja ja hakea hääjuomat Super-Alkosta aitoon white trash -tyyliin.

Ihan hyvin se alkoi. Cavat, kaljalavat ja muu juoma-arsenaali saatiin Tallinnassa sullottua autoon, vaikka tehtävä tuntui mahdottomalta. Ajettiin puolitoista tuntia etelään ja katseltiin muuttolintuja. Haapsalun majoituksemme oli yhtä söpö kuin pitikin. Haettiin marketista jogurttia, munia ja paahtoleipää. Illalla puettiin yöpukuja ihanan romanttisesti tapetoiduissa makkareissa, kun bongasin ekan täplän Uljaksen selästä. Jep: vesirokko. No, ei se mitään. Koko Haapsalussa ei ollut off-season yhtäkään ihmistä. En tiedä, missä paikallisetkaan olivat. Kai niitä muutama oli supermarketin sipsihyllyllä. Mutta kaupunki  oli aivan hiirenhiljainen ja kuollut. Kehtaahan siellä pilkullisen poikasen kanssa liikkua, kun ei ole edes ketään, jota tartuttaa.

haapsalu2.jpg

 

Mutta sitten Sulo alkoi itkeä nuhaisena kipeää korvaansa. Korvakipu on kamalaa katseltavaa, tuskaista piehtarointia, kunnes Burana puraisee. Tässä vaiheessa myönsin, että uskoni alkoi horjua. Tajusin, että Tallinnassa emme voisi mennä täplikkään rokkopotilaan kanssa yhteenkään kahvilaan, raflaan tai museoon. Ja että toisen lapsen korvakipu saattaisi mennä pahemmaksi. Ja että täällähän satoi koko ajan vaakasuoraan räntää, jos nyt suoraa puhuttiin. Meillä oli mukana kauniit, kepeät kevätvaatteet. ”Lämpö” huiteli kuitenkin miltei pakkasen puolella.

haapsalu4.JPG

Kun lääkityt lapset saatiin viimein nukkumaan, ehdotin Aleksille, että Mitä jos me unohdettais se koko Tallinna ja sinniteltäisiin täällä kaksi yötä ja lähdettäisiin sitten kotiinIhan sama, saako näistä rahoja takaisin. (Myöhemmin kävi ilmi, että sai! Jäätiin suorastaan plussalle. Siis ilman vakuutustakin. Kaikki oli peruutettavissa ja Haapsalun majoittajatkin armeliaasti palauttivat rahoja, vaikkei olisi tarvinnut.)

 

haapsalu.JPG

Ja niin vain palasimme kolme päivää etuajassa. Olisi ketuttanut valtavasti, jos kyseessä olisi ollut Välimeren auringosta paluu. Kun kyse oli räntäisestä, hyytävästä Virosta, pystyin nielemään käänteen. Sain jopa käännettyä oivan ”en ois halunnutkaan” -defenssin päälle. Hyvä minä! Ja eihän lapsia mikään haittaa, jos aikuisia ei haittaa. Me improvisoimme mummolavisiitin tilalle. Lasten mielestä tämä oli täydellistä, kuin kaksi pääsiäislomaa. Lopulta aikuisista alkoi tuntua samalta. Täähän meni just hyvin.

 

haapsalu3.JPG

 

Ps. En siis välttämättä suosittele Haapsalua takatalven aikaan. Mutta kesällä ehdottomasti! Seuraavassa Mondossa juttua kesäisestä Virosta. Suoraan allekirjoittaneen näppikseltä. 

kulttuuri matkat lasten-tyyli vanhemmuus

Äidin päästäinen

Kai tekin käytätte termiä kotikotona? Minä siis asun kotonani. Luonnollisesti. Mutta kerran parissa kuussa käymme kotikotonani. (En ole varma kirjoitusasusta: pitäisiköhän termiin sisällyttää viiva? Koti-kotona?)

Anyway: pääsiäisenä lojuimme äitini luona pari yötä. Emme olleet käyneet Hämeenlinnassa sitten joulun, joten visiitti kotikotiin oli jo kaivattu. Häme-vierailumme noudattaa aina samaa kaavaa: kuvittelen näkeväni kaupunkiin paluumuuttaneita kavereita ja ehkä jopa käyväni yhdellä baarissa, ja lopulta ainoat henkilöt, joita äitini lisäksi näemme kaupungissa, ovat isäni ja tämän vaimo. Heidät näemme aina Suomen fiineimmässä konditoriassa, Laurellilla, jossa tilaamme miljoona kuppia kahvia, miljoona lasia vettä ja miljoonaa sorttia leivoksia. Tämän täsmäkäynnin lisäksi käymme leikkipuistossa, saunomme, luemme, kirjoitamme, syömme ja leikimme. Ei mitään muuta. Äitini paasaa kuinka lasten tarvitsee ulkoilla kahdesti päivässä ja onneksi pitää topakasti itse huolen, että näin tapahtuu. Me pyörittelemme Aleksin kanssa silmiämme ja otamme vielä astetta lötkömmän asennon sohvalla. (Lapsuudenkodissa on sellaistakin taikaa, että tasan sama sohva – Muuramen Koivurengas – on meidän olkkarissamme jotenkin lysyssä ja epämukava, äidin luona taas napakka mutta pehmeä, kutsuva ja kiva. Miten tämä on fysiologisesti mahdollista?)

pääsiäinen2.JPG

pääsiäinen1.JPG

pääsiäinen3.JPG

Lapsuudenkotihan näyttää omiin silmiin aina niin tutulta ja samalta, ja vain hetkittäin havahtuu näkemään, että helvetti, mun mutsillahan on just mahtava tyyliKai äitinikin on laittanut energiaa tämän sisustuksen luomiseen, mutta lapsen roolissa toki luulee, että koti on löytänyt muotonsa vahingossa. (Kuten näettem meidän blogimattokin on löytänyt uuden kodin keski-ikäisen kantahämäläisen luota. Paljon paremmin se äidille passaa. Meillä oli jotenkin liian massiivinen ja dominoiva.)

Joululahjaksi annoin äiskälle ylimmän kuvan Saanan ja Ollin Myrskyn jälkeen -kuosilla vuoratun jättityynyn, jota ehdotin lattialöhöilytyynyksi. Äitini mielestä idea oli pöyristyttävä. Keski-ikäiselle lattiatyynyn konsepti on liian kreisi. No, toimii se vierassängylläkin. Pötkötin ainakin kolme Mad Men –jaksoa sitä vasten.

 

Lisäksi äitini on mestari kausikoristelussa: samat täsmätilpehöörit näyttävät joka vuosi yhtä hyviltä eivätkä yhtään övereiltä. Pääsiäisen juttu ovat toinen toistana koreammat lasimunat, joiden kimpusta taaperoita pitää häätää toistuvasti tiehensä. Osaisinpa kuusikymppisenä sesonkituotteet yhtä taitavasti. Tavoitelistaan!

suhteet ystavat-ja-perhe sisustus