Vanhoista valokuvista puheen ollen: maailmassa on yksi kuva, joka tekee minut onnellisemmaksi kuin mikään muu. Se katosi muutossa puoleksitoista vuodeksi, ja pillitin sen perään viikoittain. Kunnes viime viikolla ping, kellarista löytyi vielä yksi muuttolaatikko, jossa tämä aarre majaili. Nyt se nököttää taas takanreunalla ja hehkuu kosmista lämpöä ainakin kilometrin säteelle.

Kuva on otetttu 60-luvun puolivälissä Helsingin edustalla. Äitini perhe on sunnuntairetkellä ja merituuli puhaltaa. Kaikki on miltei liian idyllistä ollakseen totta: onneksi farkkuihin sonnustautuneen äitini elekielessä on sentään ripaus vastahakoista teiniä.

Voimakuva lähentelee terminä oksettavuudessaan jaxuhalia, mutta sitä tämä valokuva minulle on. Tätä fotoa palauttelisin päähäni hammaslääkärin tuolissa tai Guantanamossa kidutusvuoroani odottaessa. Aamen.