Ollapa niitä ihmisiä, jotka tekevät löytöjä kirppareilta. Vielä joskus jaksoin kiertää, tonkia ja plärätä rekkejä, mutta jotenkin ei vain enää motivoi. Olen juuri se tyyppi, jonka jokainen ystävä on kirppishaukka Jumalan armosta. Kuljen edellä, katseeni pyörii holtitonta siksakkia, ohitan kaiken, ei täällo mitään, ja ystävä tulee perässäni, Kato, ihana vintage-Chanel tässä! Nää kynttilänjalat vois spreijata mintunvärisiks! Kas, Graalin malja ja Torinon käärinliinat, sepäs sattui!

Ja kun taitava bongari nostaa nämä aarteet silmieni eteen, näen, että toden totta: ihanasti kuluneet nahkakengät, ihanasti laskeutuva silkkipaita, ihana mummolavaasi. Mutta sitten vain sapettaa, ettei itse ole löytänyt niitä, ja koko hommasta menee maku.

Mutta on minullakin hetkeni. En nyt viitsi esitellä toscanalaiselta romutorilta bongaamaani Italia ’90 -tuhkakuppiani (niitä futiksen MM-kisoja tapitettiin aikanaan 10-vuotiaan tarmolla!), koska ette osaisi arvostaa sitä, mutta patajätkätuhkakuppini on vielä hienompi. Valitettavasti en röökaa enää edes viinipäissäni, mutta tämä kuuliainen jätkä toimii kotina milloin kynsilakkapulloille, milloin sekaiselle tilpehöörille.

Itse asiassa näissä eksentrisissä löydöissä olen hetkittäin ihan hyvä. Bonuksena esiteltäköön maagisin aarteeni. Ostin osto- ja myyntiliikkeestä koukeroiset valokuvakehykset, ja niitä avatessa löysin taustapahvin taakse piilotetun valokuvan. Siinä mysteerirouva pitelee puhelinta koiransa korvalla ja kuvittelee olevansa perin huvittava. Pakkohan tämä oli laittaa kehyksiin. Kuvan tarina tulee kutkuttamaan ikuisesti. Kunpa joku teistä nyt tunnistaisi tuon mummokseen!