Kun aloin odottaa Suloa, painoin 62 kiloa. Kun lähdin synnyttämään Suloa, painoin 79 kiloa.

Kun aloin odottaa Uljasta, painoin 66 kiloa. Kun lähdin synnyttämään Uljasta, painoin 83 kiloa.

Klassinen kotiäidin kilokumuloituminen.

Toisin sanoen en lasten välissä ehtinyt palata normaalipainooni, jossa jo siinäkin oli hitunen ekstraa. (Olen 165 senttiä pitkä.) Toisin sanoen paisuin kummassakin raskaudessa 17 kiloa. Siitä ainakin puolet on ollut täysin raskauteen liittymätöntä ihraa, joka on kerääntynyt ainoastaan holtittoman asenteen (”mä oon raskaana, mä saan syödä Hese-aterian ja megapussin sipsejä päivässä, joka päivä!”) seurauksena.

Kummallakin kerralla ensimmäiset 10 kiloa ovat kadonneet synnyttämällä ja imettämällä ihan vaivatta. Mutta ne loput seitsemän. Ne eivät hievahda mihinkään. Älkää uskoko sitä ”Ihan mitä vaan voit syödä, kun imetys sulattaa kaiken ekstran” -shaissea. Joillekin käy niin. Joillekin (saatan viitata muun muassa itseeni) niin ei todellakaan käy.

Nyt yritän karsia herkkuja ja vuodenvaihteesta lähtien olen sporttaillut 3-4 kertaa viikossa. Valitettavasti jumppatunnin kalorit kiskaisee takaisin juustovoileivän muodossa ihan hetkessä. Ruokavalion muutos on painonpudotuksen kannatta paljon olennaisempi juttu. Mutta liikunta tokkiinsa myös kiinteyttää, kehittää lihaksia, hapenottokykyä, plaaplaa, kaikkea ihanaa — ja mikä parasta, liikkumisen jälkeen on ihana, freesi, elinvoimainen olo. Veri kiertää.

Se ei kuitenkaan riitä minulle. Haluan painon takaisin lähemmäs kuuttakymppiä. Nyt painan 71 kiloa, enkä ole pahimmilla fätsokausillanikaan painanut tämän vertaa. Kukaan 71-kiloinen ei nyt vedä hernettä nenään siellä: eihän tämä ole kiloista kiinni, vaan omasta olosta. Minun oloni tässä painossa on nuhjuinen, vetämätön, löllö. En tunnista itseäni peilistä tai valokuvista. Tuo en ole minä. Ekaa kertaa elämässäni tajuan, miten joku painoonsa tyytymätön tahtoo piiloutua maailmalta johonkin kaapuun tai mieluummin johonkin kivenkoloon. Sellaisiakin fiiliksiä olen käynyt läpi. Mikään vaate ei mene päälle. Kun vartalotyyppi on vielä vissi omena, vyötärönympäryslukemat vinkkailevat ties mistä vaaroista. Pakko kaventua.

Mutta en aseta projektille aikarajoja. Sulon jälkeen ei ollut motivaatiota laihduttaa, koska tiesin/toivoin olevani taas pian raskaana. Nyt edessä on loppuelämä ilman kohdun vapaamatkustajia. Loppuelämä vain oman kehon kanssa. Mikä humalluttava ajatus. Siksi haluan kehittää loistavat välit kroppaan. Aika alkaa nyt. Kymmenen kiloa pois — alkuvuonna olen saanut neljäsosan häädettyä aika pienin korjausliikkein, mutta 7.5 kiloa on vielä jäljellä.  Se on masentavan suuri määrä, ja vaikea osuus on vasta alkamassa. Sou not. Let’s do this. Kuten Kaisu sanoi viime kyläilyllään vilpittömästi: ”Voi että miten paljon mua vituttaa sitten, kun sä onnistut tossa laihduttamisessa. Koska sä oot kyllä niin hullu, että sä jopa saatat onnistua.”

Tällä kauniilla ajatuksella porskutan projektissa eteenpäin.