Tammikuu tuntuu loputtoman pitkältä. Joulun vähäinenkin taika on ollut jo aikapäiviä tipotiessään. Meitä odottaa viikon kuluttua ihana parin yön minibreikki luksusmökissä Ahvenanmaalla. Se on ainoa asia, jonka voimalla olen porskuttanut koko loputtoman kuun. Liikuntaharrastuksen elvyttäminenkin auttaa. Mutta näistä huolimatta: väsyttää. Fyysisesti. Henkisesti.

Onneksi väsymys on eri asia kuin masennus. Olen koko ajan onnellinen siitä, että tiedän tämän olevan vain vaihe. Mutta miten kummallinen vaihe! Luen häkeltyneenä blogeista, kuinka ihmiset viettävät koko päivän viltin alla kirjan kanssa. Tai katsovat jonain päivänä kolme elokuvaa putkeen. Tottahan minäkin tein tuollaista joskus, ja kuitenkin tällä hetkellä koko konsepti tuntuu aivan absurdilta, niin kaukaiselta, niin tavattomalta luksukselta. Että noin voi tehdä. Päättää vain jonain aamuna, että nyt haen kaupasta skumppaa ja juustoja ja pinon naistenlehtiä, ja kuhertelen niiden kanssa koko päivän täydessä hiljaisuudessa.

Jos olet sellaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa, ota siitä kaikki irti. Ja kuitenkin: tiedän, ettei sitä voi arvostaa niin täydellisesti, jos kyseessä on itsestäänselvyys. Perinteinen you don’t know what you’ve got ’til it’s gone. Nyt mietin esimerkiksi päivittäin, miksi en hyödyntänyt sitä tilannetta, kun minulla oli yksi iso lapsi ja olisin voinut lähteä vaikka viikoksi yksin Japaniin. Tai viikonlopuksi kylpylään ilman perhettä. Tai mitä vaan. (Totuuden nimissä teinhän minä kaikenlaista: olin monella monen yön työreissuilla ihanissa paikoissa, tyttöystävien kanssa hankolaisessa huvilassa, ties mitä, mutta silti tästä nykyhetken vinkkelistä en tarpeeksi. Ja valtaosa noista jutuista liittyi työhön.)

En ole mitenkään katkera. Nyt on näin. Vuoden päästä on eri tavalla. Toki olisi astetta antoisampaa elää vahvemmin hetkessä ja ottaa kaikki irti siitä, mitä juuri tämä päivä on: en koskaan enää tule kokemaan päiviä ihan pienen vauvan äitinä. Mutta olen aina ollut sitku-ihminen, joka suunnittelee seuraavan vuoden matkoja ja bileitä, ja se tuo minulle onnea. (Olen yrittänyt muuttua, mutta tuo piirre on minussa äärimmäisen syvällä.)

Eikä tilanne ole toivoton, sillä olen tokan lapsen kohdalla parempi irtiotoissa. Olin somassa huppelissa eräissä pikkujouluissa kokonaiset kolme tuntia (aplodit minulle!), kun Uljas oli kuusiviikkoinen. Koko tämän kuun olen käynyt kolmesti viikossa jumpassa. Olemme lanseeranneet rakkaiden naisten kanssa perjantaiviiniperinteen ja kumonneet cavaa Pinellassa ja rieslingiä E. Ekblomilla. Kyllä tää tästä.

Happea.

(Kumpikin kuva nuorilta, viattomilta, kiireettömiltä vuosilta ennen lapsia.)