Maailmanloppu ilmeisesti peruttu, mieluusti peruisin juuri nyt joulunkin. Aattoon on kaksi yötä, ja huomaan, että muovikuusi on yhä kellarissa ja oikea kuusi metsässä. Koristeet ovat laatikossa jossain, ties missä. Joulu on kadoksissa!

Vuosittain lähetän äidilleni pitkän kauppalistan, joka sisältää tarvittavat ainekset miljoonista ruokalehdistä tarkoin valikoimiini uusiin ruokalajeihin. Aattoiltapäivän glögeille, varsinaiselle illalliselle, joulupäivän brunssille, tapaninpäivän erikoisuudentavoittelulounaalle… Tänä vuonna sanoin yksinkertaisesti ”Ei ole mitään kauppalistaa, ei ole resursseja ideoida mitään”.

Ei sekään mitään. Unelmoin jo ensi joulusta (kuten jo aiemmin olen hehkuttanut). Silloin minulla on kaksi taaperoa ja mahikset tehdä vaikka mitä. Otetaan tämä joulu siis vain paapomisen kannalta ja alisuoritetaan.

Mutta kun nyt rantautui vielä kurkkuuni maailmanlopun mayojen kurkkukipu. Olen tukossa, eikä mikään maistu miltään. Raakun äänellä, jota vauvakin pelkää (ai niin, sitä nimeäkin saa käyttää jo ääneen! Uljas! Uljaskin pelkää!). Minun flunssani ovat miesflunssia potenssiin kymmenen, en mitään niin vihaa kuin kipeänä, tukkoisena, särkevänkuumeisena, tokkuraisena, limaisena oloa. Ja että ruokajouluni pilataan tällä!

Ja miten kohtuutonta on heräillä imettämään tunnin välein kipeälle mutkalle vääntyneenä tässä olotilassa! Säälikää minua!

Koska pystyn tuottamaan vain ärsyttävää nurinaa nyt, heitetään jokin kuva kehiin. Esimerkiksi viime joululta, jota käsittelevä päivitys on yhä tekemättä. Eihän siitä ole kuin 363 päivää. Omassa kodissa oltiin ensimmäistä kertaa.

Kranssi oli ovessa, sekalainen astiasakki & kalakattaus & Kirjakahvilan seitankinkku pöydässä, joulurauha live ekaa kertaa ikuna.