Hänellä on nyt nimi: Uljas Aarre Alaska.

Uljas oli yksinkertaisesti nimipäiväkalenterin paras nimi, jota lähipiirissä ei vielä ollut käytössä.

Aarre oli Aleksin maanviljelijä-isoisä, jonka kädenjäljestä nautimme yhä saaristossa jok’ikinen kesä.

Alaska on ollut pakkomielteeni aina teini-iän Villi pohjola -fanituksesta saakka (yhä ykkössarjani – vaikka ironista kyllä, sitähän ei edes kuvattu oikeasti Alaskassa). Tämä tavaton viehtymys on outo juttu, koska en ole mikään arktisten lämpötilojen ystävä. Enemmänkin Alaska edustaa ihanaa eristystä, eriskummallisuutta, salaista sopukkaa. Jotain hengenheimolaisuutta Suomen kanssa. Ja pienet yhteisöt kiehtovat (siksi Villi pohjola -hulluuskin, ja Gilmoren tytöt -henkisten, idyllisiin pikkukaupunkeihin sijoittuvien tarinoiden perään läähätys). Ja kun poika syntyi ensilumen sataessa, olihan hänen saatava pohjoinen, hyinen, tuiskuava nimi. Alaska on myös kaunis sana – niin ääntämykseltään kuin visuaalisestikin. Se soljuu suomalaisessa suussa vaivatta. Harvinaisuudestaan huolimatta jotenkin täysin luonteva. En muista, milloin tarkalleen sain päähäni, että Alaska päätyy vielä lapseni nimeksi. (Tytöstä olisi tullut Milka Alaska.) Kymmenen vuotta sitten törmäsin opiskelijavaihdossa tyttöön nimeltä Alaska — viimeistään silloin, luultavasti jo aiemmin. Nyt se visio on toteutunut.

Ristiäiset on juhlittu ja josko tästä joskus vielä ennättäisi tätä palstaakin pitämään. Pyydän pitkämielisyyttä. Meillä on edessämme pitkä, aktiivinen suhde. Antakaa anteeksi suvantovaihe. Viihtykää siihen saakka vaikka viimevuotisen joulukalenterini parissa! Arkistosta esiin joulukuun 1. ja siitä klikkailemaan eteenpäin. Lahjavinkit ovat ihan pätevää kamaa tänäkin vuonna.

Ps. Sylikuva yllä on niin kaunis, että pakkohan sen on olla Kaisu Joupin käsialaa. Ja niihää se onkkii!