Ihanat lilyläiset kokoontuvat tänään syömään laatupizzaa ja siemailemaan alkoholijuomia ravintolaan, jonka olen halunnut testata sen avautumisesta saakka. Itse kiskon kotona maitoisen topinretkun sisästä esiin vuorotellen vasenta ja oikeaa tissiä ja ruokin pientä poikasta tunnin tai korkeintaan kahden välein. En ole katkera, en. Pitäkää hauskaa, siskot. Pistäkää slaissi postiin. Ensi vuonna sitten…

Imettäminen on parhaimmillaan superihanaa, mutta kyllä tämä maailma olisi vielä astetta kivampi paikka, jos maitoa virtaisi myös isien nänneistä. Ei olisi aivan sidottu kotiin. Olen viikon aikana poistunut ulko-ovesta äänestämään (vei vartin). Mökkihöperöys. En ole pätkääkään mikään vaunulenkki-ihminen, joten en ole kokenut mitään motivaatiota sulloa vauvaa villahaalareihin ja lähteä kävelemään ympyrää routaan. Luultavasti sekin kyllä tekisi hyvää. Aleksi yrittää pakottaa minua lähtemään tunniksi lähikahvilaan yksikseni, mutta kun emmää osaa. Symbioosi, ristiriitainen juttu. Niin primitiivistä.

Tämä pesimisvaihe on niin epätodellinen, ei ole yötä tai päivää, ei arkea tai pyhää. Vain syöttämistä, nukkumista, einesten lämmittämistä, vieraita ihanien lahjusten – skumppapullojen, sipsipussien, pienten hepenien ja kukkapuskien (kiitos!) – kanssa, lisää syöttämistä ja parin tunnin pätkissä nukkumista. En vain ole sitä sorttia, joka osaa heittäytyä rytmittömyyteen ja pumpuliin. Odotan arkea ja iloitsen joka päivästä, kun lapsi on astetta vanhempi ja tutumpi.

No nysse heräilee tuolla villaviltin alla. Palataan, moro!