Paluu työelämään
Työpäivä numero yhdeksän. Tänä aamuna Uljas sai ensimmäistä kertaa ilman itkua hoitajan syliin päiväkodissa. Hymyili minulle vain keimaillen ja vilkutti. Vaikea kertoa, miten onnelliseksi ihminen voi parin prinssinnakkia pienemmän sormen heiluttelusta tulla. Polvet vetelinä liihottelin kohti työhuonetta enkä edes yrittänyt pidätellä onnenkyyneliä bussissa. (No, siellä huomasin toki, että hurmoksessani olin unohtanut kummankin lapsen villahaalarin laukkuuni. Sou not.)
Vaikka päiväkotieroaminen meni smoothisti vasta tänään, olen kyllä nauttinut jo päivistä 1-8. Katselen joka aamu epäuskoisena ympärilleni: ihanko tosi, voinko mennä kahville yksin? Istua läppärillä viisi tuntia putkeen yksin? Höpöttää ja räkättää turhanpäiväisiä Marin ja Sonjan kanssa puoli päivää yksin. Katsella karkkipinkkiä seinää ja pakkasensinistä taivasta yksin, hiljaa. Itsenäisenä, irrallisena ihmisenä. Tavatonta luksusta.
Joskin tavatonta luksusta on myös hakea lapset. Ihan joka päivä sydän pomppii jo bussissa. Että saan paketoida haalareihinsa ne kaksi ihanaa, uskomatonta otusta, jotka ovat minun omiani! Kysyä kuulumiset ja kuulla jonkun söpön anekdootin heidän päivistään.
Toisaalta yliarvioin työpäiväni keston. Haluan, että Uljas saa päivähoitoon pehmeän startin ja teen aluksi vain kuusituntisia päiviä. Usein kulutan ekan tunnin kahvin juomiseen kahvilassa. Tokan Facebookissa. Lisäksi olen alkanut kuntoilla taas (siitä lisää myöhemmin!). Kuntoilukeikkaan menee puolitoista tuntia siirtymisineen ja pukemisineen. Sitten jompi kumpi työhuonetovereista alkaa houkutella lounaalle. Hupsista.
Yhtälöön sopii huonosti se, että sanon jokaiselle tarjotulle työlle KYLLÄ KYLLÄ KYLLÄ vain, koska minulla on huippis draivi päällä ja olen innoissani täysipäiväisestä työskentelystä. Niinpä kalenteri natisee nyt liitoksissaan, mutta ainakaan yksikään työtehtävistä ei ole tylsä. Koitan ajatella päivän ja toimeksiannon eteenpäin. (Siitä, onnistuuko tämä zeniläisesti, ei tämän enempää..)
Lisäksi tein uudenvuodenlupauksen olla ottamatta läppäriä enää työhuoneelta kotiin. Ainakin minulle tämä on ihan valtava elämänmuutos. Kun illalla ei voi juuttua koneelle, koko ilta on aivan eri mittainen ja muotoinen. Voi siivota, järkkäillä. Katsoa lasten kanssa Pikku Kakkosta, kokata rauhassa. Aloittaa tv-sarjamaratoniharrastuksen miehensä kanssa (How I Met Your Mother — vihdoin). Seurauksena on tosin kerrassaan huono blogiomatunto, koska juuri iltaisin minulla olisi tähän aikaa..
Mutta kuulkaas, humalluttavan onnellista tämä arki kiireisyydestään huolimatta on. Koska palikat, joilla pelataan — lapset, aamukahvi, sushilounaat, ihanat ihanat työt, pitkästäa ikaa löytynyt liikunnan ilo – ovat mieluisat.