Parasta matkassa
Höpsö minä. Unohdin kertoa, mikä viime viikon Amsterdamin matkassa oli sittenkin kaikista parasta. Ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet?* Luomumarketin juustovalikoima? Laivamuseon suloisella tyylitilpehöörillä lastattu museokauppa?
Ei, vaan tämä nainen (jonka lautaselta sorkin lounasmaistiaisia, koska äidit nyt vaan antaa sun syödä puolet annoksestaan mukisematta.)
Mun äiti. Joka pakattiin siis mukaan lapsenvahdiksi majoitusta ja satunnaisia kakkupaloja vastaan. (Tarkoitus kyllä oli, että minä maksan kaikki ruoat, mutta te tiiätte äidit: ne lykkää hössöttäen jotain seteliä kouraan harva se hetki, kun eivät kuitenkaan osaa heittäytyä ihan hemmoteltaviksi.) Ollaan tätä konseptia ennenkin hyödynnetty, mutta tällä kertaa se toimi erityisen hyvin: lapset ovat nyt niin isoja, että ei tarvinnut enää olla sydän syrjällään ravintolassa ja vilkuilla puhelinta ja pelätä pahinta (”mitä jos se itkee siellä ko-ko a-jan”). Jopa kitinäkalle extraordinaire, herra Uljas, vilkutti ihan tyytyväisenä, kun lähdimme iltareissuillemme. Se vapautti: täähän onnistuu! Saimme siis luksustella ihan kaksin pitkin kaupunkia ja illallistaa rauhassa miettimättä, saako joku hermoromahduksen, väsymyshuutokohtauksen tai muita lapsille tyypillisiä ravintolareaktioita illallisaikaan. (Kyllä, liputan yhä lasten kanssa ravintoloissa käymisen puolesta, mutta onhan se nyt eri asia.)
Ennen matkaa ennustin synkkänä ystävilleni, että hennoisimme irtautua pirpanoista ehkä kerran, korkeintaan kahdesti viikon aikana. Vielä mitä! Olimme syömässä joka iltana paitsi yhtenä. Noilta reissuilta jäi takataskuun hyviä raflasuosituksiakin, esimerkiksi elämäni italialaisten ravintelien listalle yltänyt Koevet — mieletön ruoka mielettömän symppiksessä miljöössä. Pieni, pimeä paikka piilossa hiljaisella kadulla. Sopivasti nuhjuisa, ältsin laadukas. Ruoka sai meidät vain tuijottamaan toisiamme epäuskoisina. Ei tää voi olla näin hyvää. Varsin symppis oli myös hollantilaista perinnesafkaa tarjoillut Moeders, jossa söimme maan kansallisruokaa stamppottia (perunamuusia höystein: lehtikaaliperunamuusia, porkkanaperunamuusia, hapankaaliperunamuusia..) ja vauvan pään kokoisia lihapullia sekä speculaas-maustekeksimuruilla maustettua jätskiä, oijoi.
Taivaallisinta oli kuitenkin käppäillä käsi kädessä liplattavain kanaalien varsia pimeässä kevätillassa, ylitellä kauniita kaarisiltoja, kurkistella idyllisiin koteihin (amsterdamilaiset = yhä maailman tyylikkäintä sakkia) ja pälättää kerrankin ajan kanssa. Tuijottaa rauhassa kumppaniaan pöydän toisella puolen ja kuunnella mitä se puhuu. Nähdä se taas erillisenä, aikuisena ihmisenä. Ei vain lastesi isänä. Poikaystävänä!
Tiedän, kuulostaa toisessa elämäntilanteessa olevalle absurdilta. Meille se oli luksusta, vaikka ollaanhan me kotonakin kaksistaan joka ilta, kun lapset menevät nukkumaan. Loma, vapaus ja hullaannuttava vieras kaupunki ovat kuitenkin ihan eri juttu ja setting kuin ne pari tuntia, jotka jaksaa arki-iltana valvoa sohvalla yhdessä. Silloin kuunnellaan vain Neil Patrick Harrisin naisvihaista läppää (How I Met Your Mother -harrastus on vihdoin aloitettu) ja hiplataan zombieina Apple-tuotteita. Aina ei pysty muuhun. Mutta nyt. Nyt muisti taas, että jessus, tää yhteys ton tyypin kanssa, ja nää yhteiset hetket, kun katsotaan ikkunaruudun läpi maailman kauneimman kaljakuppilan Het Papeneilandin katosta ryöppyävää valosarjaröykkiötä ja vieressä unisina kelluvia Brouwersgrachtin vanhoja laivoja ja toinen tokaisee haltioituneena: ”Vaikka mentäis mihin, paratiisisaarelle Karibialle tai Kuuhun, missään ei voisi olla kauniimpaa maisemaa, ei koskaan.” Ja toinen vastaa saman tien: ”Ei niin. Ei vaan vois.” On samat unelmat ja samat onnellistuttavat jutut. Sama aaltopituus ja polku. Takana ja edessä. Vähänkö kaunista!
Mmmmutta anteeksi tuota tuota hei! Mun piti puhua äidistäni! Mutsi mutsi, tuo tunnin välein kofeiinikupillista vaativa, aamuisin hilloleipiä syövä, touhukas, sopivassa suhteessa raivostuttava ja rakastettava olento. Joka aateloi matkamme. Sanoin menomatkalla lentokoneessa ääneen, että en aio riidellä sun kanssa koko matkan aikana. Se oli minulta aika paljon, koska olen ihan klassinen teiniregressiotapaus, joka raivoaa keuhkojensa täydeltä vanhemmilleen, kun ensimmäinen yhteinen tunti on kulunut. Nyt pyristelin taipumustani vastaan – ihan onnistuneesti. Eikä ollut ollenkaan hullumpaa. Ja onhan se nyt hienoa, että on näin skarppi, topakka, ihana äiskä, joka lähtee mukaan ja tahtoo auttaa. Kiitos, kiitos, kiitos.
* Mutta let’s face it: ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet olivat melkein parasta.
