Pekingin mysteerit
Olen onnenlikka. Ystäväni ovat poikkeuksetta superlahjakkuuksia. He ovat tyylikkäitä, fiksuja, sööttejä ja skarppeja. Kukin on työssään mestarillinen. Mutta ennen kaikkea he osaavat hemmetin hyviä keksimään erilaisia kerhoja. (Täytyy sanoa, että olen itsekin tässä lajissa aika hyvä. No sori.)
Kukaan ei vielä ole keksinyt ulkoilukerhoa (no niin! Keksin just nyt juoksukerhon!), joten valoisina kevätpäivinä meillä on jos jonkinlaisia syitä sulkeutua sisätiloihin kerhoilemaan ties minkä teeman tiimoilta. Mahtimuija Jannan luona kokoonnutaan lautapelikerhoon ja Gilmore Girls -kerhoon (johon en ole ehtinyt vielä kertaakaan, mikä on kammottavaa). Brunssikerhon elvytämme ihan kohta, jahka tässä…
Lautapelikerho on veikeintä, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ensinnäkin pelaaminen on yksinkertaisesti sairaan mukava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Toisekseen meillä on ihan ok setti lautapelejä, mutta jostain syystä jumitumme aina pelaamaan vain muutamaa. Olen vähän huono jutuissa, joita en osaa valmiiksi, ja uusien sääntöjen pänttääminen tuntuu rasittavalta. Tai siis niin luulin. Nyt olen opetellut pelaamaan lautapelikerhossa sekä Menolippua (tiedän — olen maailman viimeinen ihminen, joka ei ole pelannut sitä — mutta nyt oon, ja sehän oli just niin huippu kuin koko maailma on kertonut jo vuositolkulla) että viimeisimpinä Pekingin mysteerejä, jota en jostain syystä koskaan pikkukoululaisena päässyt pelaamaan (ikuinen trauma). Pelin marmorinvihreän kannenhan muistaa unissaankin jokainen 80-luvulla syntynyt.
Olin muuten luullut, että ne mysteerit ovat kylmäverisiä henkirikoksia. Järkytykseni oli suuri, kun Janna luki mysteerivihosta Leuhkan sihteerin tapauksesta sekä Kolmivuotiaan kolmipyöräisen kaatamisesta. Kunnon rötöksiä kehiin! Oli siellä sentään jonkun pandapolon juomavesi myrkytetty.
Ei liene tarpeen kertoa erikseen, että pelaamisen lomassa yhtä olennaista on juoruta hillittömästi, juoda teetä ja syödä herkkuja. Olen koko vuoden ahdistanut ihmisiä terveysfriikahduksellani, jonka ansiosta kaikkiin kerhoihin on rantautunut pysyvästi sipsien ja karkkien rinnalle vadillinen dippivihanneksia sekä Jannan järkyttävän hyvä hummuskulhollinen. (Miksi en saa mennä naimisiin hummuksen kanssa? Vaihtaisin Aleksin hummussammioon koska tahansa.)
Mutta kopsatkaa konsepti, lautapelikerho kokoon joka kylässä! (Älkääkä luulko, että lastenpeleiksi kategorisoidut tuotteet eivät viihdyttäisi aikuisia. Onhan se nyt hiivatin jännittävää lukea salakoodeja sellaisen mystisen punaisen kalvon läpi. Kamoon. Myönnä.)