Piparisavotta

Olipa kerran itsenäisyyspäivä. Itsenäisyyspäivänä meidän suvussamme leivotaan pipareita – kukin tahollaan. Minulla on joka vuodeksi uusi resepti. Jatkan kokeiluja, kunnes löydän sen täydellisen. Tämän vuoden kokelas oli nimeltään ruispiparit. Sittenhän kävi niin, että unohdin hankkia ruisjauhoja, joten muutin ne spelttipipareiksi. Mutta asiaan!

UUnelmoin idyllisestä pyhäpäivän leivontasessiosta Sulon kanssa. Äiti ja poika, auvoisaa kaulimista ja hauskoja muotteja. Voi, miten leppoisaa. Ensimmäisen minuutin olin juuri se ihminen, joka halusin olla: kyllä, makoile vaan niiden jauhojen päällä, kokeile vaan niitä, kiva tekstuuri eikö vain, anna mennä, tämä on luovaa leikkiä!

Kahta minuuttia myöhemmin Sulo antoi ymmärtää, että kauliminen ja piparien leikkailu on itse asiassa täysin perseestä ja vain raa’an taikinan syöminen on kivaa. Tiedämme toki kaikki, että piparitaikina on hyvää. Vaan lapsille se antaa vatsanpuruja, ja olisi ollut mukava leipoa niitä itse pipareitakin. Ojensin jälkikasvuani maltillisesti pariin otteeseen, ja yritin kääntää leivontajunan takaisin raiteilleen.

Ei se kääntynyt. Loppuajan hoin hiljaa suhisten vittua ja Sulon ilmeen nyt voitte luntata tästä alta.

Irtisanoimme leipuruussuhteemme miltei yhteisymmärryksessä ja Sulo lähti leikkimään isänsä kanssa toiseen huoneeseen. Sain vastata piparikabareesta yksin. Kiitos, jeesus. Aleksi kävi vain vetelemässä paistetut pellilliset ulos, kun munakello soi prrrrring.

Piparkakut tulivat leivotuiksi. Resepti oli hyvä – rapsakoita ja rasvaisia tuli. Voin suositella. (Tihrustakaa ohje kuvasta numero 1 ja muuttakaa ruisjauhon tilalle spelttiä. Resepti tosin on hyvin tavanomainen, ei kummallisuuksia.)

Kamera tarkensi kuuseen ja oli armollinen jauhoisille pipareille. Kiitos tästäkin.

Tämän joulutarinan opetus: lasten kanssa leivontaa ei suositella kenellekään.