Poncho on tullut kotiiiiin!

Tässä blogissa seikkailee huolestuttava määrä epäelollisia (note to self — sille on oikea sanakin: eloton) hahmoja — kuten tämä poncho.

Ensin se oli liian kallis. Sitten se loppui Net-A-Porterilta. Sitten koko Aubin & Wills -merkki lopetettiin (jumalauta!).

Ja sitten, yhtäkkiä, se pumpsahti NAP:in joulualeen tyhjästä, Sold Out – Out of Stock –haudan tuolta puolen. Klik-klik, lauloi holtiton shoppailusormi ja pian poncho poksahti Suomen Turkuun.

Heitin sen päälleni ja irvistelin peilin edessä. Tääkö oli tosiaan mun suurin unelma? Tässäkö se nyt on? Se tosiaan oli paksu villaviltti, johon oli leikattu reikä keskelle. Loimi. Näytin turvonneelta tammalta, jonka ylle on viskattu loimi. Poncho oli hyvin paksua, kovaa villaa, joka ei laskeutunut mitenkään komean aaltoilevasti (damn you, valheellinen havainnekuva!). Se oli laatikkomainen. Tiedän, se on muodikasta ja modernia, mutta näytti minun päälläni karsealta — aluksi. Sitten äitini heitti sen ylleen ja näytti ärsyttävän hyvältä. ”Se on varmaan se, kun mä oon niin pitkä”, 180-senttinen äitini analysoi ”kannustavasti”.

Mutta kas, uutterasti loimitin itseäni ja aloin tottua näkyyn, vaikka näky olikin pieni, tattimainen taapertaja valtavan peitteen alla. Ylisuuri villaviltti ei varsinaisesti saa näyttämään sirommalta, mutta sou not. Nyt viipotan ponchossa jo iloa puhkuen. Suomen takatalvioloihin se on vielä liian kylmä, mutta kevätretki Keski-Euroopassa luonnistui mallikkaasti.

Miten niin mikä toi ilme on? No se ilme, kun maistaa elämänsä ekaa cannollia ja imuttelee granaattiomenamehua päälle lauantaimarkkinoille. Itekin olisitte muikeina.