Ponchokuume
Mitä nyt mistään mitään muistan, imetysvuosi oli yhtä helvettiä pukeutumisen suhteen. (Huomioon ottaen ettei raskausaikakaan pukeutumisen kulta-aikaa ole, ni ei oo heleppoo meillä naisilla!) Joka hiivatin aamu piti miettiä, soveltuuko tämä vaate tissin tunkemiseen vauvan suuhun. Toisin sanoen: voiko sitä repiä ylös, alas tai sivulle paljastamatta koko rintavarustustaan/mahaansa.
Sitten on se ongelma, että imetysvaatteiden markkinat ovat aika pienet. On olemassa vain äärimmäisen neutraaleita imetyskledjuja, joiden pitäisi sopia jokaiselle ihmisryhmälle. Se tarkoittaa suomeksi sitä, että imetysvaatteet ovat aivan vitun rumia. Joka toinen päätyy kulkemaan vuoden Boobin trikoopaidoissa, jotka ovat keskeltä kahtia. Siis näissä. (Valitsin nyt armeliaasti mustan version, mutta useimmiten näitä näkee kamalissa väreissä: poltettu oranssi, pinkki, luumu. Ai kauhee.)
En vaan pysty. Tuo tyköistuva trikoo ei sovi vartalotyypilleni, ja tuo vaate on niin kuolettavan tylsä, että — no, kuolen, jos joudun käyttämään tuollaista päivittäin.
Kuten aiemmin tällä viikolla kerroin, taisin keksiä ratkaisun. Tyhjensin Kelan varoin H&M:n mustista ja valkoisista imetystopeista, jotka aion peittää. Mutta se ei ole aivan niin yksinkertaista. En voi peittää niitä neulein, koska sitten joudun hilaamaan koko neuleen korviin, kun tahdon imettää. Luulin hetken, että neuletakki on ainoa ratkaisu. Neuletakeissa on vain yksi vika: napit. Rääkyvä kahvilavauva ei pidä napeista. Rääkyvästä kahvilavauvasta hermostuva äiti ei pidä napittamiseen kuluvista sekunneista.
Yhtäkkiä muistin erään ihmiskunnan vaatetushistoriaa sulostuttaneen keksinnön: ponchon. Sen alle voi vain sujauttaa vauvan! Sitä paitsi pikkuiset tykkäävät syödä rauhassa, lämpimässä, palvomaansa maitorauhaseen keskittyen, suojassa hälyltä. Poncho on kuin luotu tähän tarkoitukseen!
Kas, minulla on yksi poncho, jota rakastan yli kaiken — CTRL:n Bianca. Mutta kuten jo tuossa Bianca-postauksessa mainitsen, se on hyvin ohut eikä ollenkaan lämmin. Talvi on vasta aluillaan ja imettäessä tissit pitää pitää lämpiminä tai hukka (eli rintatulehdus, joka sattuu niin paljon enemmän kuin itse synnytys, let me tell ya) perii.
On varmasti olemassa lämpimiä ponchoja, tuumasin, ja tein pikakierroksen nettiputiikeissa. Hetkessä jysähti. Ei ole yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa kuin tämä taivaallinen säkki, jonka alle haluan haudata itseni ja jälkikasvuni, kunnes kevätaurinko houkuttelee meidät esiin.
Miten ollakaan, luomus on lempimerkkini Aubin & Willsin. Satarosenttista villaa. Lääh. Hinta nyt hieman arveluttaa. Olisiko joululahjapotentiaalia?
Meillä on jo saman puljun täydellinen torkkupeitto, jonka paksu villa ajaa ekstaasiin. Olen siis melko vakuuttunut laadusta, ja uskon, että tämä poncho olisi vähän niin kuin leikkaisi tuohon lempivilttiin reiän ja kävelisi se päällä halki pakkaspäivien. Mikä olisi sinänsä ihana idea. Mutta poncho olisi vielä parempi. Nyt keskityn huokailemaan raskaasti ja estämään ostohaluja edes minuutin verran.