Sairas paniikki!

Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni ala-asteen kolmannella. Se oli aika mullistava pariminuuttinen. Kammottavat kohtaukset jatkuivat ja tihenivät yli kymmenen vuotta, ennen kuin uskaltauduin psykologille. Sitten ei riittänytkään kuin kuuden vuoden reipas psykoanalyysi. Mutta itsetuntemus nousi eksponentiaalisesti ja oireet katosivat – suurimmaksi osin. Ei tätä taipumusta minusta koskaan kokonaan kitketä.

Mielenterveyteni ja -sairauteni tarina kokonaisuudessaan tänään ilmestyvässä Demissä, silvuplee. Jos koet itsesi yli-ikäiseksi demittämääni, sano kiskan myyjälle, että ykslaurapakottiostamaan. (Et kadu. Lupaan viihdyttäviä juhannushetkiä, on nimittäin taidolla kasattu tyttöinlehti – jota ihan varmaan pojatkin lukevat).

Toivottavasti en kuulosta jeesustelevalta sanoessani, että jos tositarinastani on apua yhdellekään nuorelle, niin voin kuolla onnellisena. (Ok, kuulostin sittenkin jeesustelevalta.) Mutta jos joku kehtaisi vaikka stoorin myötä kertoa käsittämättömistä oloistaan iskälle, äidille, terveydenhoitajalle tai kaverille, niin hallelujaa. Kasvoton paniikki nimittäin kutistuu puoleen, kun sitä purkaa ja ilkkuu ääneen.