Saksa on paska maa

Anteeksi, tuossa on nyt pari kirjainta väärin. Piti sanomani: Saksa on paras maa.

Ainakin mitä tulee satukirjamaisiin piparkakkutaloihin, lähikiskan olutvalikoimiin, rapeakuorisiin sämpylöihin (ja niiden hintoihin!) sekä kohteliaisiin ihmisiin. (No, se herroittelu ja rouvittelu ja anteeksipyytely menee toki vähän jäykistelyn puolelle ja överiksikin, mutta silti: herkkä sielu nauttii. Niin lempeää ja sivistynyttä!)

Olin siis tämän viikon kolmatta kertaa lelualan suurimmilla messuilla Nürnbergissä ja matka oli mitä mainioin. (Unohdetaan nyt se, että psyykeni alkaa aina paluuta edeltävänä päivänä enteillä tulevaa ja alan sekoilla, mutta siitäkin paniikkikohtauksesta selvittiin — ei se vaatinut kuin minuutin verran juoksemista mukulakivikaduilla kohti hotellihuonetta. Elossa ollaan.) Tällaiset perinteikkäät työmatkat ovat suloisia: kuvio on tuttu (aamulla ysin pintaan metro U1 päärautatieasemalta suuntaan Langwasser Süd, sitä ennen Yorma’s-kioskilta täytetty sämpylä ja kahvi kouraan, valtavassa messukeskuksessa treffit kymmenisen suomalaisen maahantuojan ja ostajan kanssa, vapaaehtoisia iltabileitä) ja kaupunki jo semi-rakas.

Ensimmäisenä päivänä oli aikaa navigoida pitkin poikin Nürnbergin idyllistä keskustaakin: ihanaa ja ihmeellistä kyllä, tässä cityssä vanhakaupunki ei ole pelkkä turistikulissi, vaan oikeasti se paikka, jossa paikallisetkin hengaavat ja shoppaavat. Kauneus + hulina = hienous. Kuuntelin herkkua musaa, hain Starbucksista laten, kuljin ilman hanskoja eivätkä sormet palelleet, ostin supermageesta luomumarketista tuliaisia ja Claire’sista käsittämättömiä muovikoruja.

Valtaosa ajasta kului siis kuitenkin tiiviisti messuilla. Mutta mikäs siinä: 14 valtavaa hallia täynnä leluja. Pehmoja, puuleluja, megalisenssituotteita, junaratoja, pienoismalleja — ihan joka sortin lelua, jonka kuvitella saattaa. Inspiroivaa pörräämistä.

Kolmen, neljän päivän aikana hahmotin sen taas moneen otteeseen: syystä tai toisesta olen omimmillani vieraassa kaupungissa (mieluiten sellaisessa, jossa ei puhuta suomea), kaukana kotoa, oma musiikki korvissani, hyvät kengät jalassa, pahvikahvi kainalossa, hääräämässä jotakin omaa (=työtä). Ne ovat niitä hetkiä, jolloin rintakehän täyttää vapauden tunne ja hullu onni. Kenties kyse on osittaisesta illuusiosta: siitä, että tiedän kuitenkin takaraivossa, että kotona on joku (jopa useampi), joka odottaa — että selusta on kuitenkin lopulta turvattu, en ole irrallinen tai täysin vapaa, vaan ankkuroitu.

Silti. Se ei täyttymystä haalista. Sille tunteelle elän.