Sohva tuli taloon
Kadehdin niitä ihmisiä, joiden kodin sydän on keittiö. On jotenkin niin eurooppalaista selittää, kuinka ”istumme tuntikausia keittiössä ja puimme päivän kuulumisia teekupposten äärellä”. Lisäksi tietysti ”kutsutaan ystäviä syömään, sillä pöydän ympärille mahtuu suurempikin joukko läheisiä”. Sitten ”parannetaan maailmaa pikkutunneille saakka punaviinipulloja kumoten”.
Ei sillä: rakastan kokkaamista ja kahvin juomista, meidänkin keittiön pöytämme ympärille mahtuu iso joukko ihmisiä, kutsumme ystäviä luoksemme syömään, ja valkoisissa pinnatuoleissa on kiva pulista (paitsi sillä, joka sattuu istumaan siihen ainoaan narisevaan), mutta keittiö ei silti ole millään muotoa kotimme sydän.
Meidän kotimme sydän on sohva. Kirjoitan tämän lievästi häpeillen, sillä se kuulostaa jotenkin juntilta. Se maalaa saman tien meistä mielikuvan vakavasti ylipainoisilta tv-addikteilta. En tunnusta kumpaakaan. Mutta en tiedä mitään parempaa kuin katsella sohvalla Wireä, Gilmoren tyttöjä, Villiä pohjolaa, Sinkkuelämää, Seinfeldia, Frendejä tai muita ikisuosikkeja. (Meillä on myös joku hiivatin kanavapakettihärdelli, jonka johdosta telkkarissamme on jotain tuhat kanavaa, eli sieltä tulee aina myös joku erinomainen elokuva – tai useimmiten monta päällekkäin. Sarjoja en ole seurannut televisiosta aikapäiviin, ja reality-koukustakin olen jotenkin pyristellyt pakoon.)
Sohvalla luetaan myös lehtiä, kirjoja ja taotaan läppäriä. Teen paljon töitäkin sohvalla. Siis tässä.
Nyt eletään ihmeellisiä aikoja, sillä kotiimme kannettiin toissapäivänä uusi sohva. Siis uusi elämän keskipiste. Sanalitania ”Askon BB-divaanisohva” kuulostaa aikamoisen hirvittävältä, mutta kyseessä on oikeasti linjakas, sopivan simppeli, ei-liian-muhkea, tosi kookas ja koko perheen sisäänsä imevä ihanuus. Tarjouskankaalla tämän laiskanlinnan olisi saanut alle tonnilla, mutta tarjouskankaat ovat tarjouskankaita syystä – ne olivat melko hirvittäviä. Pistaasinvihreästä kiskottiin lisähintaa, mutta se oli sen arvoista. Mikä parasta, sohva on valmistettu kokonaan Suomessa. Avainlipputuote.
Jollei impulsiivisuuteni ole vielä käynyt ilmi imaginääriselle lukijakunnalleni, niin nyt viimeistään: sohva ostettiin sillä tavalla, että päätin että uusisohvanyt, auto käyntiin ja Askoon yhden Facebook-suosituksen perusteella (Ilkalla ja Tiinalla ei voi olla ihan huono maku), ja paikan päällä värivalinta. (”Ööö, no oota mä mietin minkä värisiä kalusteita meillä on.. Vadelmanpunaisia retronojatuoleja, vaaleanvihreä kakluuni, koivulautalattia, valkoinen kirjahylly..”) Keksin haluavani vihreää (minulle annettiin täydet valtuudet sohvaostoksissa), ja sävy muotoutui mielessä saman tien: ei niin tunkkaista kuin oliivi, vaan jotain hitusen keltaisemman lämpimämpää. Unelmatilkku osui hyppysiin hetkessä. Myyjä käänsi sen ympäri: sävyn nimi oli pistaasi. Olin ekstaattinen, koska pistaasipähkinät ovat suunnilleen parasta, mitä maailmassa on. Ja voiko noin kaunista sanaakaan olla. Väri on siis prikulleen tuon pähkinäisen sisus.
Pistaasisohva koottiin tänään, ja ollaan möngerretty siinä koko päivä. Sulo on jo puklannut pari kertaa, mutta kuolemalta löyhkännyt, hengitystiet salvannut lianestotökötti sai puklut ja kuolat jäämään helmiksi kankaan päälle. Ei voi olla tervettä, mutta aika käytännöllistä kylläkin.
Nyt olen ruutuviltin alla, avopuoliso kantoi kainaloon kaljatölkin. Mikä autuus! Tämä sohva on niin mukava, että sen täytyy olla jollakin tapaa laiton. Voi oi oi. En ole tottunut tällaiseen löhömahdollisuuteen – aiemmat sohvani ovat olleet kauniita, mutta siroja istumasohvia. Pistaasikaverin tieltä väistyvä on Muuramen i-ha-na, lapsuudenkodista omittu klassikko, joka onneksi lähtee hoitoon takaisin kyseiseen lapsuudenkotiin. Sen saa siis koska vain takaisin, jos ikävä yltyy holtittomaksi tai satumme joskus ostamaan hulppean kartanon.
Nyt alan tähystellä miestäni sohvan toisesta päästä. Juuri ja juuri näkyy tuolla horisontissa. Hullua.