Suhde Arskan kanssa katkolla

Helle: vihaan! Hikeä, tuskaa. Helle: rakastan! Ulos, bikinit!

Jokaisella on yksilölinen suhteensa aurinkoon, lämpöön, helteeseen. En tiedä, onko muiden suhde muuttanut muotoaan elämän varrella niin rajusti kuin omani. Minun ja Arskan stoori menee näin:

Ikävuodet 0-20 Aina varjossa. Totaalinen valitus ja marmatus, jos seurani (perhe/ystävät) tahtoo viettää sekunninkin auringossa. ”No MÄ oon täällä varjossa…” Pelkäsin auringonpistosta, ällösin höttöpäistä oloa jonka kuumuus teki. Inhosin hikoilua.

Ikävuodet öbaut 20-30 Aina auringossa. Totaalinen äkkikilahdus. Aurinko! Haluan ruskettua, mun on pakko ruskettua! Toi mukanaan hirveän kesäpaineen: jos aurinko on taivaalla, en voi olla sekuntiakaan sisällä vaikka kuinka haluaisin. Pitää ottaa kaikki irti. Mitä enemmän valun hikeä, sitä paremmin olen onnistunut auringon hyödyntämisessä. Mitä selkeämpi kellonraja ranteessani on, sitä coolimpi olen. Aina kun aurinko paistaa, 99% kehostani tulee olla paljaana, aurinkoa varten, Häntä palvellakseni. Päiväkin – tai oikeastaan tuntikin – pitkähihaisessa paidassa on valtava menetys.

Ikävuodet öbaut 30 eli nyt ja ehkä beyond Kriisi! En haluakaan olla aina auringossa. En sittenkään ole beach babeksi syntynyt. Mutta kun en halua muuttua takaisin emoilevaksi gootiksi! Se ei ole ideaaliminä-mielikuvani mukaista! Joten haraan mielihalujani vastaan – juuri nytkin, Toscanan 33 asteen paahteessa. Yhtäkkiä tajuan inhoavani hikoilua. Yhtäkkiä tajuan, että minun on turha yrittää ruskettaa ihoa, joka on jo kevään ensimmäisenä päivänä pisamilla aurinkoshokistaan. Joka palaa puhkeileville vesikelloille, paloautonpunaiseksi, repeilee ja kuoriutuu. Siitä ihosta ei tehdä suklaalevyn väristä, vaikka päällä seistäisiin.
Fiilis vahvistui lapsen saamisen myötä. Kun aloin suojella lasta ylenpalttiselta porotukselta tajusin, että minun pitäisi – ja ennen kaikkea että halusin – suojella myös itseäni. Kyllä minullekin tulee liiasta paisteesta huono olo, väsymys ja nestehukka. Silmätkin vihoittelevat nykyään – en tajua, miten viipotin ekat 30 vuotta ilman aurinkolaseja. Auts. Sitten on myös lähisukulaisen vasta bongattu melanoomaluomi. Miksi tavoittelisin sellaista vasten tahtoani?
Liuta järkisyitä, ja silti tunnen syyllisyyttä, jos tahdon lukea kirjaa niin, että pelkät kintut ovat auringossa. Jokainen neliösenttimetri varjossa kaduttaa. Aivan pimeetä.

Tiedän yhä rakastavani kevättä, kesää, lämpimiä säitä ja aurinkoa. Mutta voisiko niitä fanittaa vähän etäämmältä, vähän terveemmästä vinkkelistä?

Terkuin ystävänne biitsiltä