Synnytyskertomus
Prikulleen vuosi sitten avopuoliso lähti töihin viimeistä kertaa ennen pitkää kesälomaansa. Olin jo kuukausia aiemmin vitsaillut, että tuo perjantai 2.7. olisi vauvalle paras synttäripäivä: isänsä saisi olla kotona maksimimäärän – koko kesäloman + koko isyysloman.
Neropattilapseni oli kohdussa tarkkaavaisena ja miellyttämishaluinen (harmi, että tuo piirre on kadonnut matkan varrella). Tuon aamun vaihtelin sängyssä asentoa ja mietin, miksi selkää menkkajuilii kymmenen minuutin välein. Aamupäivällä hiffasin, että nämä ovat varmaan niitä kuuluisia supistuksia. Riikka, Jussi ja Martti tulivat croissanttipussin ja mansikkarasian kanssa aamukahville. Keskipäivällä piti supistusten ajaksi lopettaa puhuminen.
Kahdelta soitin miehelle, että voisiko tämä aloittaa kesäloman pari tuntia etuajassa. Kyllä. ”Mennäänkö suoraan sairaalaan?” se kysyi. Minä laitan synnytyksen käynnistyttyäkin asiat tärkeysjärjestykseen, joten vastasin: ”Syödään eka. Tuo jotain.” Puoli tuntia myöhemmin se soitti: ”Mitä mä nyt siis tuon?” Nojasin pöytään ja huusin: ”No tuo nyt jotain! Tuo kebabit! Tuo nyt vaikka kebabit!”
Istuimme keittiössä styroksirasioiden kanssa. Kahden haarukallisen jälkeen haukoin aina henkeä. Puolivälissä kebabia sanoin, etten nyt oikeastaan pysty syömään enempää. Lähdetään TYKS:iin.
TYKS:issä emäntämäinen kätilö muistutti nenäkkäästi, että ensisynnyttäjät tulevat osastolle aina liian aikaisin. Harvan kohdunsuu on senttiä enempää auki. (Nyt synnytyskammoiset oksensivat, sori. Ja ummikoille tiedoksi, että kohdunsuu aukeaa kymmenen senttiä – sitten ponnistetaan vauva ulos.) Sanoin, että minua on supistellut säännöllisesti jo varhaisesta aamusta lähtien – en usko, etten olisi yhtään auki. Ja uumoilin oikein. ”Oho, yli neljä senttiä. Menkää suoraan saliin.”
Synnytyssali kuulostaa omissa korvissani kromatulta leikkauspyhätöltä, joka on kooltaan luokkaa ”tanssiaissali” ja kliinisyydeltään luokkaa ”ruuminavausosasto”. Koska sairaalaan ei edes enää järjestetä tutustumiskäyntejä, asian todellinen laita paljastui vasta H-hetkellä. (No ok, synnytysrealityista oli saanut jo vihiä…) Synnytyssali on ison olohuoneen kokoinen huone, joka voisi olla vaikkapa hammaslääkärin vastaanotto. Se ei ollut ainakaan oman kokemukseni mukaan mitenkään kliininen tai pelottava.
Viitisen tuntia hengailtiin. Kuunneltiin Neil Youngin Harvest, Killersin Hot Fuss ja katseltiin, kun tutut pyöräilivät kesäyössä Dynamoon ja muualle dokailemaan. (Niin, synnytysosasto on maan tasalla, parkkipaikan vieressä, Turun yliopiston pihalta voi miltei tarmokkaasti siristelemällä nähdä avonaiset kohdunsuut ja putkahtelevat pienokaiset. Jännää mutta totta.) Akupunktioneuloista, kuumasta suihkusta tai kylmästä selänsurvontakaulimesta ei ollut mitään apua. Silti kivun maltillisuus yllätti. Olin varmistanut etukäteen minua eniten pelottaneen asian juuri synnyttäneeltä ystävältä: ”Ei kai siinä sit joudu johonkin transsiin?” Vastaus kuului: ”No kyl siin vähän niinku joutuu.”
Onneksi synnytyskokemukset ovat uniikkeja: minä en käynyt lähelläkään transsia, ja myöhemmin imetysaikana sairastettu rintatulehdus tai paarmanpisto sattuvat paljon enemmän kuin synnytys. Kova supistus on pahimmalla hetkellään aika ikävä, mutten mitenkään luullut kuolevani tai huutanut tai äännähdellyt oikein mitenkään, ja juuri kun luulee, että nyt tämä kipu kyllä käy liian kamalaksi, supistus loppuu. En tajunnut, että supistusten välissä olo on täysin normaali. Sillähän koko proggiksen taitaa kestääkin. Huom: minulla ei ole korkea kipukynnys, vaan huudan kivusta, kun joku hieroo hartioitani. Itken, kun nypin pinseteillä säärikarvoja.
Kätilö kehotti olemaan ottamatta epiduraalia, koska arvioi minun olevan hyvin zeniläisessä, kivuttomassa tilassa. En tiedä, olinko – enemmänkin näen, että olin synnytyssalissakin suorittaja, joka vastustaa kontrollin menettämistä loppuun asti kuin myös hämäläinen, joka ei halua tehrä tästä nyt numeroo. Aina kun kätilöt kävivät meitä katsomassa, otin hymyn huulille ja small talkkasin. Sellainen mielipuoli minä olen!
Ponnistusvaihe kuitenkin pelotti, joten sanoin, että eiku epiduraalia kehiin vaan. Koko synnytyksessä jännittävintä oli epiduraalin laittaminen, josta olin myös kuullut kauhujuttuja. Se nyt sitten sattui vähemmän kuin hyttysen pisto, ja lapsivedetkin sattuivat poksahtamaan kaunihisti nuoren anestesialääkäriklopin päälle. Ja varmaan vähän verta ja pashkaa kanssa – en viitsinyt tarkemmin katsoa. Epiduraali teki mukavasta synnytyksestä naurettavan mukavan: viimeisetkin kivut kaikkosivat, mutta synnytys ei hidastunut siltli, vaan rullasi tasaisesti eteenpäin. Pian alettiin ponnistaa. Tekniikan hakeminen kesti, mutta puolessa tunnissa hahmotin homman viimein.
Kätilö sanoi miehelle maagiset sanat: ”Nyt voit soittaa kelloa.” Silloin lapsi syntyy, ja paikalle tulee kaksi muuta henkilöä. Mies sanoo yhä, että vasta sillä hetkellä tajusi, että koko synnytys oli ylipäätään alkanut, ja sitten se olikin jo loppumassa.
Omituisin hetki on se, kun vauvan pää liukuu ulos. Sillä hetkellä tulee kieltämättä ajateltua, että nyt kyllä halkean kahtia, harmi. Vähän niinku pepusta tulisi meloni. Ei se aivan luonnolliselta tunnu. Mutta ei se siis sattunutkaan. Sitten kätilö pyytää lopettamaan ponnistamisen, ja iso vonkale liukuu ulos. Täysin alien fiilari. Tuon kokoinen mötkö on ollut miltei vuoden sisälläni.
Todella ärsyttävä lastenhoitaja kuivasi Sulon, sain vauvan rinnalleni, vuodatettiin parit kyyneleet ja huudahdin miehelle ilahtuneena: ”Se ei oo ruma!” (Minusta vauvat ovat useimmiten aika karsean näköisiä ihan pieninä.)
Turussa vastasyntyneitä ei kylvetetä, vaan niitä pidetään paidan alla kenguruhoidossa ensi tunnit. Ties missä mömmöissä marinoituneen lapsen tuoksua on vaikea kuvailla. Yksi termi nousee toistuvasti mieleen: suo. Vähän kuin jostain lietteisestä suonsilmästä olisi poimittu poikanen paidan alle. Mutta se taas tuntui luonnolliselta, ihan liikuttavaltakin.
Kätilö tarjoutui taluttamaan suihkuun, minä huitelin että höpönlöpö. Olisin oikeasti voinut juosta maratonin vaikka minuutti synnytyksen jälkeen, enkä tajunnut miksi osastolla tarjottiin monena iltana peräkkäin särkylääkkeitä. Mihinkään ei sattunut, yhtään. Eikä epiduraalista muuten tule mitään tokkuraista, huumaantunutta oloa – mitä myös pelkäsin. Se oli vain vähän helevetin hyvä särkylääke.
Jotta tuskaisammin synnytyksen läpikäyneitä ei ketuttaisi: lapsivuodeosastolla olikin sitten hirveää, helteistä ja hapetonta. Ei mahdollisuutta perhehuoneeseen. Imetys ei lähtenyt sujumaan. Itkin ja ahdistuin totaalisesti heti Sulon syntymäyönä. En päässyt ahdistuspilvestä ulos miltei puoleen vuoteen. Että taistelunsa kullakin.
Mutta synnytys – se oli huippua ja sitä en pelkää enää lainkaan. Voisin pullautella lapsosia vaikka muille koko loppuelämäni kerran viikossa. Taitaa tosin olla aika tuuripeliä, millaisen synnytyksen saa. Seuraava, jos moista tulee, voi toki olla horroria. Sitä suuremmalla syyllä: Sulon synnytyksestä olen huippukiitollinen.
Ja nyt se on yksi.
