Todelliset värit

Eikö ole omituista, että itsensä voi nähdä ihan uudessa valossa vielä kolmenkympin tuolla puolen? (No, ei se itse asiassa ole. Silloinhan valaistutaan ja tullaan sinuiksi itsensä kanssa, jos naistenlehtiä on uskominen. Anyway.)

Olen luullut olevani Lumikki. Kalmanaama, korpinmusta tukka. Useimmiten mallia polkka. Otsis. Sellaiseksi olen sitä värjännyt ja leikellyt vuositolkulla. Pukeutunut joko mustaan tai räikeisiin, kirkkaisiin väreihin.

No, maanläheisiä, murrettuja sävyjä vierastan edelleen. (Metsänvihreä, ruskea, viininpunainen, luumu, hyihelvettienkestä.) Mutta olen viihtynyt viime aikoina myös vaaleassa. Jättänyt tukan värjäämisen jo yli puoli vuotta sitten ja päättänyt, ettei tämä oma väri -proggis olekaan aivan tuhoontuomittu. Antanut kuontalon myös kasvaa ja tajunnut, että pitkä tukka on niin mun juttu! En enää koskaan tahdo luopua!

Tajunnut, että kesän esille houkuttelemat pisamat kertovat jostakin. Olenkin todelliselta väriltäni hinajainen. Eihän tässä tullutkaan kuin 15 vuotta piirrettyä kulmakarvat mustalla kajalilla, kun oikea sävy olisi ollut joku toffee. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ps. Kai teidänkin päässänne soi tätä merkintää lukiessa tämä?

Se oli ainakin tarkoitus.