Toka kerta tiineenä
Verhosin pallomahani muodottomiin mökkivetimiin tai säihkyviin alennuspaljetteihin, suhde pötsiin on sama: katoaisit jo.
Eka raskaus oli ihanaa aikaa. Kaikki paijasivat ja palvoivat, eritoten tietysti lapsen isä. Olin tosi hyvässä fyysisessä kunnossa, kävin hikijumpissa vielä päivää ennen synnytystä. Toki viimeisinä viikkoina sormia turvotti ja häpyluuta jomotti (no sori, mutta niin siinä käy!), mutta olo oli silti pitkälti koko ajan timanttinen ja kuolematon. Illat täytin sohvalla vauvakirjaa ja päiväkirjaa ja luin neuvolan vihkosia siitä, miten ”tällä raskausviikolla lapsesi alkaa räpytellä silmiään” ja tutisin ihmetyksestä ja pakahduin siihen fiilistelyn määrään. Tunsin itseni seksikkääksi ja voin henkisesti mainiosti. Synnytys oli lasten leikkiä, eikä siitä jäänyt yhden yhtä traumaa. Sulon vauva-ajasta – tai ekoista kolmesta, neljästä kuukaudesta – taas jäi senkin edestä, mutta se on jo eri stoori.
Odotin, että tämä toinen raskaus noudattaa ekan kaavaa. Olen luullut, että on ihmisiä, joilla on vaikeita raskauksia ja ihmisiä, joilla on helppoja raskauksia. Olen suoraan sanoen suhtautunut vähän nihkeästi raskausvalittajiin, voi voi kun kaikki on niin raskasta ja vää vää.
Nyt on pakko tarkastaa asennetta, sillä haluaisin vain valittaa aamusta iltaan, kuinka paljon vihaan raskaana olemista. Näin on tyhmä sanoa, koska minulla on tuttavapiirissä keskenmenoja ja kohtukuolemia ja lapsettomuuskriisejä. Eli tähän väliin se pakollinen disclaimer siitä, että totta kai olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan olla raskaana ja ainakin toistaiseksi kantaa elävää lasta sisälläni. Mutta silti.
Iiiiiinhoan tätä kakkoskierrosta. Sulon syntymän jälkeen en ole päässyt himokuntoilumoodiin enää käsiksi. En syytä tästä lasta tai perhe-elämää: kyllä aikaa harrastuksille on, jos sitä tekee. Oma motivaatio-ongelma tämä on ollut. Niin tai näin, olen surkeassa kunnossa. Eron huomaa. Raskaus tuntuu joka hemmetin luussa ja ytimessä (mitä ne ytimet oikeastaan on?). Ei ole ennenaikaisia supistuksia tai muita radikaaleja vaivoja (kai – en muista, miltä supistukset tuntuivat), mutta kaikki on tuskaista. Olen raihnainen, väsynyt, voimaton.
Siihen osasin varautua, että tokalla kerralla kudokset antavat periksi saman tien ja maha pumpsahtaa kehiin paljon aiemmin. Mutta en silti ollut varautunut kantamaan tätä megapötsiä puolta raskausajasta. (Tällä kerralla mahakommentitkin vituttaa. Ekat 20 viikkoa jokainen päivitteli, miten minulla ei ole ollenkaan mahaa, onpa jännä. Sitten maha pullahti ulos yhdessä yössä, ja nyt kukaan ei voi uskoa, että laskettuun aikaan on vielä 3 kuukautta, koska näytän siltä, että räjähdän koska vain kahdeksi kappaleeksi. Tiedän, että raskaana olevien mahoja tulee kommentoitua ja teen sitä itsekin, mutta kuolen silti vitutukseen ja näiden analyysien määriin.) Kuten ekassa raskaudessakin, olen herkutellut päivittäin törkeästi. Ekalla kerralla se ei haitannut, koska myös kuntoilin koko ajan. Nyt olen ällöttävä, joka suuntaan levinnyt ihrakeko. Kaikki vaatteet näyttävät kamalilta päällä. Pulleuskin olisi jees, jos kroppa oisi voimakas ja jäntevä. Ei oo. En ole hyvinvoiva.
En jaksa seistä, enkä istua. Enkä liikkua. Makuullakaan mikään asento ei ole kovin hyvä. Maha on tiellä ihan koko ajan. Olo on joustamaton ja tönkkö. Sulon nosteleminen on hankalaa. Aleksi tekee kaiken puolestani koska on enkelimäinen, enkä estele. Passivoidun entisestäni. Siitä tulee sekä fyysisesti että psyykkisesti kurja olo, joka ruokkii ”olen niin heikko raukkaparka” -möllötystä. Noidankehä.
Viimeksi miltei vuosi ilman alkoholia tuntui ihan kakkupalalta. Nyt vituttaa jokaikinen festari-ilta ja mökkikallioyö, jolloin muut korkkailevat skumppia ja ihania jäisiä olusia. Minä juon jotain kettusaatanan vissyä. Juoppo mikä juoppo, mutta ikävöin niin suuresti sitä pikkuriikkisen nousuhumalan euforiaa. Vaikka kaikelle tälle on aikaa loppuelämä.
Niin — jos itseäni yhtään tunnen ja tiedän, tämä on viimeinen kerta, kun tulen olemaan raskaana. Siksi joka päivästä voisi ja pitäisi ottaa kaikki irti. Tottakai ikävöin joskus tätä aikaa ja harmittelen, miksen osannut nauttia. Mutten osaa. Kolme kuukautta tuntuu jumalattoman pitkältä ajalta. Haluan oman kehoni takaisin. Haluan sporttailla hulluna ja lähteä koko yöksi baariin. Haluan lukea kirjaa mahallani ja polttaa kännitupakan!
Toisaalta tämän voi nähdä myönteisesti. Viimeksi olin niin hulluna raskaana oloon, että koko vauva tuntui usein ihan sivuasialta. Huonosti olinkin orientoitunut siihen muutokseen. (Josko sitä koskaan ekalla kerralla ihan voi osatakaan..) Tällä kertaa olen erittäin keskittynyt päämäärään: haluan tämän lapsen ulos itsestäni, haluan tavata tämän pienen pojan (niin! Se on poika! Kaksi poikaa, kuten aina olen visioinut!), haluan aloittaa sen elämän neljän hengen perheenä, sinä kokonaisena pesueena, josta ei enää puutu ketään. Tällä kertaa taidan todella odottaa lasta, ihmistä, en pelkkää elämysmatkaa.
Tulisit, vauva, jo. Tällä kertaa saat tulla vähän etuajassakin.