Toteutunut saaristohaave

Kun täytin 25 vuotta, järjestin suuret synttärijuhlat Semifinalissa. Massakutsun ”PS.” kuului: Lahjaksi haluan vain saaristomökin, Neil Youngin tai sipsejä.

En saanut noista mitään – ihan sinä oikeana iltana. Mutta kaksi kuukautta myöhemmin tapasin maailman kovimman Neil Young -fanin, rakastuin häneen ensisilmäyksellä, alettiin seukata, ja ekoissa romanttisissa sähköposteissa paljastui, että ihastuksen suvulla on Turun saaristossa saari täynnä mökkejä. (Sipsejäkin olen muuten syönyt viimeiset viisi vuotta yllin kyllin, joten kuka voikaan väittää, etteivät haaveet toteutuisi!)

Siinä vaiheessa tiesin, että tämä on kohtalo. Vaikka olen sisämaan kasvatti, olen jotenkin aina haikaillut saaristoon. Alun perin syynä oli kai epäterve Astrid Lindgren -addiktioni ja kuvitelma siitä, että elämä meren äärellä on yhtä Saariston lapset -idylliä.

Siihen liittyen: tämä on yhä lempikuvani maailmassa. Se inspiroi eniten, siitä tulee parhaalle tuulelle. Tämä kuva on onni! Ja kehyksissä kirjoituspöydälläni.

Ja tähän kaikkeen liittyen: saaristokausi alkaa tänään. Yhteysalus hurauttaa meidät keskelle ei-mitään. Ja kaikkea. Ja siellä luuhataan koko kesä niin ahkerasti kuin suinkin voidaan. Ja minun pojastani voi tulla ihan oikeasti saariston lapsi. Nyyh.