Tuonelan tukkareissu
Olen aika supliikki persoona, vaikka nyt itse sanonkin. Sanat kuitenkin loppuvat kesken, jos yritän kuvailla tämänpäiväistä kampaajareissuani.
Pohjustukseksi: minulla on vakkarikampaaja, jolla olen käynyt viimeksi elokuussa – siis miltei vuosi sitten. Siitä lähtien tukkani on rehottanut joka suuntaan ja saavuttanut yläastehevari-henkisen ”puolet värjättyä-puolet omaa väriä” -tilan. Nyt päätin kokeilla erittäin edullisen tarjouksen perässä uutta kampaajaa. Ihan vain, koska aa) vakkarini (en kestä sanaa luottokampaaja, joten kieltäydyn käyttämästä sitä) ei ole koskaan suhteemme aikana tarjonnut minulle kahvia (kaikki muut puljun kampaajat tarjoavat omille asiakkailleen, olen kuullut, nimim. emmäkatkeraoo -80) ja bee) koska se leikkaa tukkaani aina yli 3 tuntia ja kuolen tylsyyteen, ja tähän liittyen cee) en ole koskaan keksinyt sen kanssa yli kahta lausetta puhuttavaa. Tunsin kuitenkin suurta syyllisyyttä siitä, että lopetin suhteemme seinään, enkä koskaan palannut luokseen.
Uusi tuttavuus vaikutti alkuun hyvältä. Hän oli itse tyylikäs ja vaikutti samanhenkiseltä. (En voi mennä detaljeihin, koska en halua häntä lukemaan tätä. Jos näin tapahtuu – sinussa ei ole vikaa, olet varmasti pätevä työssäsi. Vika on asiakkaan, joka ei kehtaa puhua suoraan ja olettaa kampaajan olevan ajatustenlukija.) Annan aina kampaajille vapaat kädet tehdä suunnilleen mitä haluavat. Sanoin nyt, että kasvatan tukkaa, ja että väri ei saa liipata punaruskeaa millään kaukaisella ilveelläkään. Kupari on kamalin tukkaväri, jonka tiedän. Mieluummin vaikka neonpunainen. Pidän kirkkaudesta.
Startti sujui hyvin. Blondeja raitoja? No helvetti, nyt on kesä, anna mennä. (Minulla ei ole koskaan ollut mitään blondihtavaakaan tukassani. So not. Go for it.) Värin ollessa päässäni kampaamon ovi kävi. En nähnyt ovelle edes peilin kautta. Joku alkaa pulputtaa. Tuttu ääni. VAKKARIKAMPAAJANI. Mitä vittua. Ei saatana. Miksei Anna-lehti ole tabloid-kokoinen tai kunnon sanomalehti? Piiloudun Erin Anttilan haastiksen taakse ja rukoilen äkillistä sairaskohtausta, jotta kuolisin pois tästä tilanteesta. Vakkarikampaaja istuu sohvalle suoraan taakseni ja jää odottamaan viereisen kampaajan (ei minun tukkaani leikanneen) työpäivän päätöstä. En voi nostaa katsettani tai puhua, jottei se tunnistaisi minua. Olen vähällä pyörtyä paniikista ja häpeästä.
Sekavuustilani keskellä kampaaja kysyy: ”Entäs nää otsahiukset?” ”Mmmmh, niinno mä en oikeen tiedä, mä oon kasvattamassa niitä pois, mmmhm mutta näyttääks ne ihan tyhmiltä kun vaan pitkinä roikkuvat siellä sivulla.. mjmmhhhh..” Kampaaja ehdottaa topakasti: ”No, jos mä vähän vuolen tästä sivuilta niin ne on vähän kevyemmät.”
Stop. Tähän väliin tauko. Toki jokainen normaali ihminen tietää, että jos kampaaja ehdottaa vuolemista, on kaksi vaihtoehtoa: a) huuda lujaan ääneen Vain kuolleen ruumiini yli! tai b) Juokse, äläkä katso koskaan taaksesi.
Hirvittävässä nolouspsykoosissani mumisen, että ”mhmhm no ihan vähän ehkä sitten”..
Lopputulos on alle minuutissa se, että pois kasvatettava otsikseni on kynitty jakauksen kummaltakin sivulta aivan lyhyeksi hapsuksi. Siis mitä helvettiä. Proggis on pian phi. Nousen tuolista täysin pöyristyneenä. Tajuan, etten pääse kampaamosta ulos ohittamatta vakkarikampaajaani. En voi katsoa sivuille, eteen, en mihinkään. Turvaudun vanhaan klassikkoon ja alan puhua mykkään puhelimeen: ”Ai jaa kato joo! Tää oli äänettömällä, en huomannut että soitit! Kuule täällä hurisee nää föönit niin kovaa etten kuule mitään, ootas mä meen tohon eteiseen…” Ja eteisestä toki juoksen ulos feikkipuhelua jatkaen.
Hississä en purskahda itkuun, vaan sanon kovaan ääneen peilikuvalle: ”Voi helvetin helvetin helvetti.” Kotimatkalla tuuli puhaltaa vielä mekon marilynina korviin ja sekoittaa hipsuhapsuotsiksen. Voiko kiukutukseen kuolla?
Frisyyri ei ole aivan niin paha, jos hapsut harjaa suoraan eteenpäin, mutta onhan se suhteellisen hirvittävä näinkin.
Ja voinhan toki kävellä loppukesän näin. Tuo keskimmäinen hipsu elää ja voi hyvin silti, törröttäen keskenään tuossa otsalla.
Eikä tuo ruutumekkokaan peitä daisareita aivan toivotulla tavalla.
Eioohelppoo. Elämä on tänään taas sitcomia. Onneksi tämä on vaan tukkaa. Ja tissejä.