Tyhjätakin tunnustukset

Tunnustan: Lily-takki on tyhjä. Jotenkin tuo lahjaluukkuhässäkkä keikautti bloggailun hippusen suorittamisen puolelle, vaikka se kivaa olikin. Nyt tekisi mieli hengähtää kuin työkoitoksen jälkeen konsanaan, kunnes muistutan itselleni, että hei! Täällä saa olla juuri sellainen kuin on. Saa rauhassa opetella, mitä olikaan kertoa omasta elämästä, ei mistään joulupukin roinista.

Mutta kun en jaksa esimerkiksi kuvata. Tai jaksan, mutten jaksa purkaa kuvia. En osaa käsitellä niitä. Rakastan viimeisen päälle tyylikkäitä blogeja, joissa ei koskaan julkaistaisi PhotoBooth-räpsyjä ja muuta sekunnissa napattua skeidaa. Niitä blogeja selvästi rakennetaan, harkitaan, tuotetaan ajatuksella. Mutta kun minä olen huithapeli, jolle Lily-palsta on vallatonta rikkaruohoa puskevaa joutomaata eikä mikään upeasti värikoordinoitu kukkapenkki. Unelmissani se olisi kyllä sitä, mutta käytäntö? Ei ehdi, ei jaksa. Ja silti ei oikein osaa hyväksyä, että tämä on mun tyylini – ei tartte olla mikään tyylikuningatar. Sanat ovat mun juttu.

Ja peppujen rummuttaminen.