Tilauksessa diagnoosi

Tämä blogi alkoi vähän erilaisissa merkeissä viime helmikuussa. Inspiraatio katosi ja tilalle tuli jotain aivan muuta. Kun päivä päivältä ajatukset kiertävät kehää niin, ettei niitä saa sitten millään itse hallittua tai pysäytettyä, näin nokkelana tyttönä esitin itselleni kysymyksen: Minäkö masentunut? 

Mikä lie se onkaan, se nappaa otteeseensa, se ahdistaa, se itkettää ja vie pohjan pois kaikelta. Se peittää elämän pienet ilot ja valtaa mielen huolilla. Joutavilla huolilla. Typerän tyhmillä, pinnallisilla huolilla.

Aamulla kun saan silmäni auki, ensimmäinen tunne on ahdistus. Joku on laittanut kiven rinnan päälle painoksi ja samaan aikaan nakertaa mieltä. Katson sängyn oikealle laidalle jossa mies nukkuu sikeää unta tiedottomana siitä, millainen myllerrys sängyn toisella laidalla on. Onko tämä se mies, jonka minä valitsin? Entä jos en rakastakaan enää? Lentoliput on jo ostettu kahdelle. Pilaanko miehen elämän? Jos vaan tuhlaankin meidän molempien aikaa? Mies olisi ihana isä. Miksi jo kosinta pelottaa ja hääohjelmat saa aikaan nousevan paniikin?

Mies herää, katsoo minua. Sanoo, että rakastaa ja pussailee huolet pois hetkeksi. Saa minut nauramaan ja uskomaan minuutin ajan, että kaikki on hyvin. Töissä päivä hujahtaa nopeasti ja kotona odottaa tyhjä asunto. Mies on töissä, joka minulle tarkoittaa nykyään sitä, että saan vapaasti harjoittaa uutta harrastustani. Murehtimista. Miksi ahdistaa? Miksi epäilen tunteitani 24/7? Miksi herään yöllä ahdistukseen ja menen parvekkeelle itkemään?

Kerroin miehelle, ahdistaa ja masentaa. En kerro yksityiskohtia. Mies sanoi, että kyllä se siitä, nyt vaan on tulossa isoja muutoksia elämässä mutta yhdessä mennään kohti parempaa. Suutuin kun minua ei ymmärretty. Ahdisti, kun en saanutkaan apua tai kun mörkö rinnan päältä ei kadonnutkaan puhumalla. Mies soittaa töihin perään kun olen lähtenyt ovet paukkuen ja kertoo löytäneensä hyvän psykologin puhelinnumeron. Olo helpottaa, nyt se ymmärsi.

En mene psykologille, kohta muutamme kohta kuitenkin toiseen maahan. Paras ystävä tulee lomalle viikoksi, ajatukset on tyttöjen jutuissa ja saan kakistettua ulos jotakin ahdistustani kuvaavaa. Ystävä lähtee ja ajatukset kiertää samaa kehää, koko ajan, aamusta iltaan. Kuusi kuukautta nyt. 

Kun mies illalla tulee töistä, katson pitkään, mietin kuinka rakastan. Vai rakastanko. Mennään ulos syömään ja mietin onkohan kaikki muut miehet komeampia. Mieheni hauskuuttaa pöytäseuruetta, huomaan että onpas se charmikas. Mennään kotiin, mies saa minut syttymään, kaikki on niin hyvin. Makoillaan sängyssä ja suunnitellaan lapsille nimiä leikillämme. Herään aamulla ja sama rumba jatkuu. Katson sängyn toiselle laidalle ja mietin, että rakastanko. Jos rakastaisin, miksi minun täytyy vakuutella sitä itselleni? 

Google on ystävä. Ahdistuneisuushäiriö? OCD vai ROCD? Masennus? Vai enkö vaan rakastakaan ja kaikki olisi paremmin jos lähtisin? Joka toinen tunti löydän järkevän syyn ajatuksilleni, joka toinen tunti ahdistun siitä että olen ahdistunut. 

Otan Googlen sijaan järjen käteen vähäksi aikaa. Ei kukaan yksittäinen henkilö voi tehdä minua tälläiseksi. Varsinkaan henkilö, joka on tehnyt kaikkensa sen eteen, ettei minulta puuttuisi mitään, varsinkaan rakkautta. Jos en rakastaisi, miksi olisin sitä kuusi kuukautta päivittäin miettinyt, enkö olisi jo tehnyt ratkaisun? Entinen liikuntaharrastus on unohtunut, ei huvita. Keittiön hengetär kokeilevassa keittiössä on kadonnut, en jaksa. Ponnistelen hakemaan imurin siivouskaapista, miksi se onkin niin vaikeaa. Huomenna pitäisi mennä pankkiin, ahdistaa koko päivän ja vielä pankissa käynnin jälkeenkin, en olisi jaksanut mennä. 

Vuosi vieraassa maassa ulkosuomalaisena veti hiljaiseksi. Molemmat ollaan paljon töissä ja yksi yhteinen viikonloppuvapaa on ollut koko vuoden aikana. On ikävä miestä. Murehdin. Lasken tunteja jos mies kohta tulisikin jo töistä. Harmittaa kun ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. On yksinäistä ja ainoana seurana on surulliseksi tekevät ajatukset. Niin ristiriitaista, ettei enää omat tai kaverin neuvot riitä.

Minä tahtoisin tästä selvitä. Olla se nainen joka odottaa miehen kosintaa niin kuin kai suuri osa naisista odottaa. Olla se nainen, joka ei ota miestä itsestäänselvyytenä ja arvostaa miestään vaikkei se ulkoiselta olemukselta unelmien prinssi olekaan. Miksi se ei häirinnyt aikaisemmin? Silloin kun ihastuin, rakastuin ja taistelin tästä miehestä. Miehestä, joka avaa oven, sanoo että varo lätäkköä, antaa takin hartioille, sanoo että rakastaa liian monta kertaa, on valmis jättämään kotimaansa ja perheensä minun vuokseni, suutelee otsalle, saa syttymään ja kertoo että olen hänen elämänsä prioriteetti. Ja aina päädyn siihen tulokseen, että vika ei ole miehessä vaan minussa. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *