Oma aika

Nyt kun olemme saaneet nämä alkuesittelyt pois alta, pääsemme itse asiaan.

Mikä on tuo itse asia?

Tällä hetkellä asia on se, että mieheni on juhlistamassa ystävämme valmistumista. Minä luonnollisesti olen lastenvahtina kotona. Lapsi on nukkunut nyt kaksi ja puoli tuntia ja herännyt tuona aikana kolme kertaa, vai olikohan se peräti neljä. Miksi aina silloin, kun minulla olisi ilta vain itselleni, lapseni päättää toisin. ”Tulepas äiti tänne sänkyni viereen, sulla on selvästi liikaa luppoaikaa ja yksinäistä, kun isikään ei ole tänä iltana kotona. Minä voin vaikka huutaa sulle tässä hetken aikaa. Sitten kun olen lepuuttanut äänihuuliani joitakin minuutteja, niin voin aloittaa tuon huutamisen uudestaan! Eikö tämä olekin hurjan kiva tapa viettää ilta? Oikein äiti-tytär-laatuaikaa! En katsos tahdo, että sulle tulee tylsää!”

Kiitos, rakas lapseni. Tylsää minulle ei kerkiä tulla. Väsymys kylläkin. Nyt minulla olisi hetki aikaa tehdä kaikkia niitä asioita, joihin kovin usein ei aika riitä, mutta huutokonsertti ja piru vie väsymys vievät mehut! Joten silloin, kun lapsi ei huuda, istun sohvalla ja mietin kaikkea, mitä voisin tehdä. ”Lukea? – Ei jaksa liikuttaa silmiä. Kutoa? – En edes tiedä, missä  työn alla oleva käsityöni on, ja muutenkin minun pitäisi varmaan purkaa koko tekele, sillä ihan turhaan enää kudon Pirpanalle koon 74 villahousuja, kun tyttö on jo 80 cm. (Äidiltä on vähän puuttunut aikaa) Katsoisinko telkkaria? – Voihan sen laittaa päälle, niin on jotakin mihin kohdistaa katseensa. Joten lopulta vain istun veto poissa sohvalla odottaen milloin sireeni seuraavaksi ulvahtaa. Säälittävää… Mutta nukkumaanhan en mene, kerta nyt minulla on sitä omaa aikaa!