Kirjakuu. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Tämän luin:

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerrus, 2013

————————————————————-

Melkein jätin koskematta Pauliina Rauhalan esikoiteokseen, Taivaslauluun, sen jälkeen, kun Miina Supinen kirjoitti sen olevan ”antifeministinen kirja” (Image 10/2013). Ajattelin, että en jaksa sellaista lukea. Onneksi kuitenkin hyppäsin ennakkoluulojeni yli ja luin, kannatti. Taivaslaulu on kauniskielinen ja koskettava kirja, jonka runolliset ja kuvia täynnä olevat lauseet kulkevat käsi kädessä tarinan kanssa. Se on harmoninen, mutta samalla raju, ja säilyttää tyylinsä läpi koko kirjan. Sillä on eettinen sanoma, mutta se sanoo toisaalta. Se pyrkii ymmärtämään kaikkia joka suunnassa. Ei Taivaslaulu ehkä yllä lempikirjojeni joukkoon, mutta se sai minut liikuttumaan.

Ja Supisen kanssa olen vähän eri mieltä. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisesta pariskunnasta, Viljasta ja Aleksista, joiden voimat loppuvat, ja joista etenkin Vilja väsyy jatkuvien raskauksien ja vuosittain kasvavan perheen luoman taakan alla. On kyllä totta, että tarinan voimakas ja toiminnallinen sankari on mies, Aleksi, ja sen heikko lyyhistyjä nainen, Vilja. Näin ilmaistuna asetelma todellakin kuulostaa antifeministiseltä.  Mutta toisin, kuin Supinen kirjoittaa, Vilja ei kanna taakkaansa pelkästään saarnamiesten painostuksen alla, vaan myös velvollisuudesta, jota hän kokee toisten naisten työtä kohtaan. Hän ihailee voimakkaita naisia, jotka pystyvät kantamaan osansa reippaasti.

Ei toki mielestäni ole feminististä, että tämä osa ja sen vaihtoehdot rajoittuvat yhteen rooliin, suurperheen äitiyteen. Silti on ehkä vähän hätiköityä väittää kirjan olevan antifeministinen.

Ensinnäkin. Tyytyväisyyttä tuovia ihmisyyden ja naiseuden toteuttamisen tapoja on varmasti olemassa monia. Muista ihmisistä puhuttaessa on tärketä muistaa, että se, mikä itselle on vapautta ja onnea, ei välttämättä ole toiselle, sekä päinvastoin. Suurperheen äitiys ja uskonoppien mukaan eläminen voivat olla myös valintoja. On oikeastaan naisen toimijuutta rajoittavaa nähdä tällainen elämäntapa pelkästään uhriuttamisen kautta. Siinäkin tapauksessa, että valinta osoittautuisi liian raskaaksi.

Toiseksi. Omaan feministiseen ajatteluuni kuuluu se, että ihminen saa olla myös heikko, on hän sitten nainen, mies tai jotakin muuta sukupuolta. Kaikilla sukupuolilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus toimijuuteen, mutta myös apuun silloin, kuin omat voimat eivät riitä. Sellainen feminismi, jossa esimerkiksi naisen täytyy jatkuvasti olla aktiivinen, itsenäinen, selviytyvä ja kekseliäs, tuntuu mielestäni rajulta ja raa’alta. Itse haluan olla nainen, joka nähdään yhtä osaavana, ajattelevana ja pystyvänä ihmisenä, kuin muidenkin sukupuolten edustajat, mutta joka saa tarvittaessa myös turvautua toisiin ihmisiin, riippumatta heidän sukupuolistaan.

Tämän vuoksi on mielestäni ihan ok kirjoittaa kertomus, jossa nainen väsyy velvollisuudentuntonsa alla sellaiseen tilaan, ettei enää pysty tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta. Ja jossa hänelle rakas ja häntä rakastava ihminen, tässä tapauksessa aviomies, auttaa hänet ylös upottavasta suosta. Olennaista on se, että tämä kirjan mieshenkilö, Aleksi, EI näe vaimoaan Viljaa heikkona, alempiarvoisena tai kykenemättömänä, vaan upeana, osaavana ja ihailtavana ihmisenä, jota hän haluaa auttaa rakkautensa voimalla. Se ei mielestäni ole antifeminististä.

Ymmärrän kyllä Supisen pointin siitä, että monesti apu täytyy löytää itsestä ja jotta useampi ei uupuisi, yksittäisten ihmisten ratkaisut eivät riitä, vaan kamppailu tulee kohdistaa rakenteisiin. Lukisin mielelläni emansipatorisen lestadiolaisyhteisöstä kertovan kirjan, jossa yhteisön tapoihin ja ilmiöihin tartuttaisiin lujemmin.

Sekin olisi feminismiä.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *