Kaikki työ on arvokasta

Konsultti asettaa meidät janalle ja kyselee fiiliksiä. Harjoittelijat koettavat osallistua, pikkupäälliköiden hymy falskaa, sihteerit katsovat kattoon. Tämän jälkeen vastaamme kysymyksiin, sujuuko yhteistyöskentely vai olemmeko yksinäisiä susia. Sijoitumme nelikenttiin. Innovatiivinen tietokoneohjelma rullaa ja kertoo keitä me olemme. Lopuksi saamme voileipäkakkua ja luvan lähteä kotiin. Konsultin puku kiiltää.

Kaikki työ on arvokasta.

Kaisa koettaa myydä lehtiä. Kukaan ei osta. Joku lyö luurin korvaan jo esittelyn kohdalla, joku kuuntelee puoli tuntia, mutta ei osta. Kovin myyjä voittaa leffalipun, Kaisa ei ikinä, Pasi melkein aina. Pasi on erikoistunut dementikkoihin, ei ole sen ongelma, jos ne ihmettelevät kotonaan, miksi luukusta tippuu lehtiä ja tililtä katoaa rahaa. Kaisa jää taas ilman provikoita, vuokranmaksu viivästyy.

Kaikki työ on arvokasta.

Tuttavani on menestyjä. Pikavippiyritys palkkasi hänet markkinointijohtajakseen. Hän suunnittelee uusia kampanjoita aamusta iltaan ja pyrkii kasvattamaan asiakasmääriä. Yritys kartoittaa vähävaraisia asuinalueita ja kohdentaa mainontaansa niille. Mitä enemmän tyhjiä tilejä ihmisillä, sitä suurempi liikevoitto yrityksellä.  Tuttavan naapurihuoneessa työskentelee lakimies, jonka kanssa tuttava taistelee ikävää mediajulkisuutta vastaan. Tuttavallani ja lakimiehellä on samanlaiset citymaasturit, ihan sattumalta.

Kaikki työ on arvokasta.

Minä olen harjoittelijana yrityksessä, joka ei maksa minulle palkkaa, mutta jossa työskentely tulee näyttämään hyvältä cv:ssäni. Jos en saisi kotoa taloudellista tukea, en voisi tehdä tätä työtä. Työ on mukavaa, mutta saan kokea nahoissani asemani määräaikaisena työntekijänä. Ennen minua työtä teki toinen harjoittelija ja minun jälkeeni paikalle tulee taas uusi harjoittelija. Kukaan meistä ei tule saamaan yrityksestä vakituista työtä.

Kaikki työ on arvokasta.

 

Mutta kenelle?