Tämän luin:

Javier Marías: Rakastumisia (Los enamoramientos)

Suomentaja: Tarja Härkönen

Otava, 2011

—————————————————————-

Ehkä kaikki kaunokirjalliset teokset pohjimmiltaan pyrkivät riisumaan ihmisyyttä paljaaksi, kenties se on yksi koko kirjallisuuden suurimmista tavoitteista, mutta jotkut niistä tekevät sen kynsin ja hampain, jopa kolkosti. Yksi tällaisista kirjoista on madridilaisen Jose Maríasin teos ”Rakastumisia”. Nimestä ja kansikuvastaan huolimatta (kannen kuva alla) kyseessä ei ole romanttinen kertomus, sillä Maríasin tekstissä rakkaus on karkeaa ja individualistista, ei juurikaan hahmojen välistä kokemusta, ei vaaleanpunaista hempeilyä auringonlaskussa.

Sitä paitsi se, mitä kirjan henkilöiden välillä oikeastaan tapahtuu, ei ole teoksessa läheskään olennaisinta, itse tarina jää jatkuvasti taka-alalle. ”Rakastumisia” on siitä kummallinen romaani, että sen juoni kulkee lähes aina juuri niin, kuin lukijan  annetaan olettaakin. Jossain tapauksissahan tällainen voisi olla vahinko, mutta tässä kirjassa tuskin: kiinnostavat ideat ja hahmojen syvyys ovat enemmänkin heidän mielessään ja pohdinnoissaan, kuin toiminnassa. Eräs kirjan henkilöistä jopa lausuu näin puhuessaan Balzacin pienoisromaanista ”Everisti Chabert” (klassikko, joka mainitaan Mariásin kirjassa tiuhaan):

”Se mitä tapahtui ei ole niin tärkeää. Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapausten kautta…”

Tämä lienee ollut paitsi kyseisen fiktiivisen hahmon, myös kirjailija Maríasin johtava ja jopa kokeellinen ajatus, joka näkyy toki myös juonen tasolla, mutta myös kirjan rakenteessa: tapahtumat toimivat pohjana henkilöiden ajatuskuvioille ja, hieman kärjistäen sanottuna, toimivat kimmokkeina kirjan todelliselle sisällölle. Kun henkilöiden ajatukset ovat tekstin keskiössä, niiden yllätyksellisyys riippuu näiden henkilöiden omista ”ideoista”, ajatuksista, jotka jonkin toisen hahmon mielessä voisivat olla hyvin erilaisia, vaikka kimmoketapahtuma olisi sama.

”Rakastumisia” niputtaa vanhan voimaparin, rakkauden ja kuoleman, vahvoiksi teemoikseen käsitellen niitä melko individualisesti, jopa kelmeästi. Rakkaus esiintyy yksinäisenä tunteena ja kohteliaana vaikenemisena, yksityisenä ajatuksena, jonka voi ajan kuluessa melkein unohtaa. Läheisen kaipuu katoaa, uudet ihmiset korvaavat vanhat, kuolleet unohtuvat. Toisaalta romaani esittää tämän yksinäisen rakkauden jopa sellaisena riipivänä voimana, joka voi joissain tilanteissa pistää ihmisen puuttumaan toisen elämään ratkaisevalla tavalla.

Onko rakkaus sittenkään kaksi ihmistä yhteen sitova tila, vai ovatko ihmiset aina loppuen lopuksi yksilöitä omine kokemuksineen ja toiveineen? Olemmeko aina vain ohikulkumatkalla toistemme elämissä?