No siis, ainahan minä oon ollut hyvä itkemään. Ilmaisen suunnilleen jokaista tunnetta kyynelillä, itku on tapani purkaa stressiä ja kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että pieni parku silloin tällöin puhdistaa sielua ja röörejä.

Kuluneen kevään ja kesän aikana itkeminen on kuitenkin ollut erilaista. Ensinnäkin siitä on tullut jokapäiväistä. En minä makaa läpikuultavana peiton alla nyyhkyttämässä (sellainen kuva monilla on suremisesta), vaan tirauttelen kyyneleitä muiden, ihan normaalien toimien lomassa. Itkemisestä on tullut samanlainen rutiini kuin vaikka syömisestä: Se voi olla napostelua ohimennen tai mässäilyä pidemmän kaavan kautta, tärkeintä on sen hetkisen tarpeen tyydyttäminen. Itku itsessään ei enää leimaa päivää hyväksi tai huonoksi, vaan on vain luonnollinen osa tämänhetkisiä elintapojani.

Itkun arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että voin pillittää pidättelemättä missä ja milloin vain. Vaikken minä ennenkään ole kyyneleitäni hävennyt, olen useimmiten säästellyt niitä mehukkaimpia poruja kotiin ja tuttuun kainaloon. Nyt olen työntänyt ostoskärryjä Prisman käytävillä ja jättänyt jälkeeni suolaisia vanoja, kävellyt kotiin jälkitarkastuksesta ja pärskinyt murheeni vastaantulijoiden naamoille, ja hoitanut asioita puhelimitse sillä kiusallisella, ulisevalla falsetilla, joka tekee ymmärtämisestä ja empatiasta lähes mahdotonta.

Myös itkujeni laadussa olen huomannut uusia ominaisuuksia. Kyyneleet tuntuvat jotenkin kookkaammilta, eivätkä ne jää enää vain roikkumaan silmäkulmaan, vaan putoavat raskaasti pitkin leukaa ja kaulaa. Hiljaisen niiskutuksen vaihe on verrattain lyhyt ja äityy nopeasti kovaääniseksi vaikeroinniksi, joka tuntuu itsestänikin jotenkin etäännyttävältä. Melkein kuin olisin palannut lapsuuteen ja siihen pieneen hetkeen parkumisen ja hyperventiloinnin välissä, josta ei enää pysty kääntymään takaisin.

Kenties merkittävin muutos on tapahtunut  (varmaan ihan ymmärrettävästi) itkujen aiheissa. Ennen ”mikä sulla on” -utelut lähinnä ärsytti — hitostako minä tiedän, kunhan vaan itkettää. Epämääräisen ahdistuksen tilalle on tullut yksi tarkkarajainen syy. Tai oikeastaan useita syitä: Vaikka kaikki palautuu aina siihen samaan pohjattomaan ikävään, on surussani kerroksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Itken menneiden aikojen kaipuuta, tämänhetkistä tuskaa, kadotettua tulevaisuutta. Itken vain ja ainoastaan yhtä ihmistä ja samalla miljoonia pieniä asioita.

Siitä on nyt täsmälleen kolme kuukautta kun lääkäri oli liian hiljaa, tarttui käteeni ja sanoi ”olen pahoillani, sydän ei enää lyö”. Täsmälleen kolmetoista viikkoa siitä kun päästin huudon, jollaista en ole ennen itseltäni kuullut ja jonka aikana mietin, pitäisikö elämän kamalimman hetken kuulostaa vielä lohduttomammalta. Täsmälleen 92 päivää uuden ajan itkemistä.

Siksi listasin 92 asiaa, jotka ovat minua näiden päivien aikana itkettäneet. 92 ensimmäiseksi mieleen tullutta asiaa.

1.  Syntymän jälkeinen hiljaisuus
2.  ”Täydellinen, terve vauva”
3.  Kun täytin synnytyksen jälkeisenä päivänä tiskikonetta kuin ei mitään
4.  Se viherkasvi, jonka orastava neljäs lehti oli nuupahtanut sairaalassa ollessamme
5.  Kun nousin kotitalon portaat hengästymättä
6.  Se ettei majesteettisesta raskausvatsastani ole yhtään kuvia
7.  Se kolahdus, kun muistolaatta putoaa seurakunnan postilaatikkoon
8.  Kun herätessäni ei ole hetkeäkään etten muistaisi
9.  Ystävien pihassa pesinyt sorsa
10.   Hautausmaalla loikkinut jänis, jota seurasin
11.   Kun postivirkailija hymyili, miten se kehtasi
12.   Vaatteet, joita olisin halunnut käyttää raskaana
13.   Vaatteet, jotka eivät mahdu, koska olin raskaana
14.   ”Raskauskilot lähtevät kuin huomaamatta imettäessä ja vaunulenkeillä”
15.   Kun jouduin juoksemaan suojatien yli ja reppu hankasi epiduraalikohtaa
16.   Neljäs sarake perhekalenterissa
17.   Ensimmäinen ja viimeinen automatka vauvani kanssa
18.   Kesälomaretki ilman toista turvaistuinta
19.   Äitiyspakkauksen täyttäminen ja sulkeminen
20.   Kun koetin käsitellä valokuvia, jotta vauva näyttäisi samalta kuin silloin sylissäni
21.   Hyllyllinen pahvisia ensikirjoja, jotka pitäisi kai laittaa pois
22.   Postiluukusta tipahtanut vaippanäyte
23.   Ajatus pinnasängystä ullakolla
24.   ”No nythän mulla on aikaa”
25.   Parveke
26.   Kun helpotuksekseni vielä muistan, miten pehmeä vauvan poski oli
27.   Lasku viimeisestä ultrasta
28.   Se etten pysty näkemään missään ”merkkejä”
29.   Värssyt siitä miten ”merkkejä” lapsestani on kaikkialla
30.   ”Tämän pupun minä olisin antanut vauvalle” 
31.   Sinihomejuuston syöminen
32.   ”uurna vauva osta”
33.   Kun lähdimme katsomaan lampaita emmekä löytäneet ainuttakaan
34.   3-vuotiaan pieneksi jäävät vaatteet
35.   Liikennevaloissa viereeni sylkäissyt mies
36.   Sanni Sateenkaaren tunnusmusiikki
37.   Kun ainoat sopivat liivit ovat imetysliivit
38.   Lastenvaunuja kyllästyneen näköisinä työntävät ihmiset
39.   Perhevalokuvien suunnittelu
40.   Kun löysin vihdoin kaapin vauvan vaatteille, kolme kuukautta kuoleman jälkeen
41.   Se etten voi huutaa kuopukseni kaunista nimeä seitsemänsataa kertaa päivässä
42.   Vieraiden ihmisten somepäivitykset, eikö ne tiedä
43.   ”Minä olisin halunnut hellästi kammata sen vauvan hiuksia”
44.   Pieneen arkkuun liimattu nuhruinen post it -lappu, jossa luki minun nimeni
45.   Tyhjäksi jäänyt pyyhekoukku
46.   Odottava äiti takanani kauppajonossa
47.   Haamupotkut
48.   Kun Kelan virkailija uhkaili lisäselvityksellä, koska lapseni syntyi ennen äitiyslomaa
49.   Kun työkkärin virkailija onnitteli äitiyslomasta ja sanoin sille ”ei täs mitään”
50.   Se tuutulaulu, jonka lauloin vauvalleni ja josta myös 3-vuotias pitää eniten
51.   Lapsen piirtämät muotokuvat, joissa on nuori äiti ja sen mahassa vauva
52.   Kun join ensimmäisen lasillisen viiniä ja miten väärältä se tuntui
53.   ”Jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa”, vmp
54.   Yhden vaaleanpunaisen pionin ostaminen
55.   Aina kun mieheni halaa
56.   Kun syöttötuolin ei tarvitsekaan mahtua keittiöön
57.   Vaaleanpunainen taivas viideltä aamulla
58.   Kun ajattelen miten paljon valitin raskausaikana
59.   Se että jopa ”Yesterday” itkettää nykyään
60.   Kaikki ne miljoonat lastenkirjat, joissa käsitellään pikkusisaren syntymistä 
61.   ”Tehdäänkö jotain kylmäsavulohesta”
62.   Kun en voi enää pahoin suihkussa
63.   Ihmisten intoilu koronarajoitusten purkamisesta ja kesästä ja selvittiin hei
64.   Se syyllisyys, kun en saa puhelimen taustakuvaksi kummankin lapseni kuvaa
65.   Pätkikset
66.   Kun joka viikko jollekin tutulle syntyy vauva ja vain minä en saa pitää omaani
67.   ”Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun päde kuolevaisten lait”
68.   Kun täytin 36 ja Internetin mukaan olen lähinnä vain liian vanha äidiksi
69.   Ensimmäiset kuukautiset
70.   Kun ostin vauvaöljyä omalle iholleni
71.   Nukkumaan mennessä kääntyminen vasemmalle kyljelle
72.   Tyhjä sängynvierusta
73.   Tyhjä syli
74.   ”Minä olen sinun vauva”
75.   Edessäni kävelleet pienet sisarukset kevätjuhlavaatteissa ja todistukset käsissä
76.   ”Entä jos…”
77.   Kun tajusin, että olen loppuelämäni ihminen, joka itkee ”Tears in Heavenille”
78.   Neuvolan odotustilassa itkenyt vauva
79.   Se etten samastu oikeastaan kenenkään tunteisiin Käpyn Facebook-sivuilla
80.   Keittiönpesuaine, joka sai aiemmin oksentamaan
81.   Yöpöydän laatikkoon liimautuneet imeskelypastillit ja piparminttupurkat
82.   Kun nettikauppa lähetti vääränkokoisen kukkamekon ja jouduin vänkäämään
83.   Kun lopulta silitin oikeankokoisen, ihan pienen kukkamekon
84.   Se että joku muu puki kukkamekon vauvalleni enkä saanut edes nähdä miltä hän näytti
85.   ”Kuka sitten on minun leikkikaveri”
86.   Eteisen tapetti
87.   Aina kun muistan, että tällä hetkellä pitäisi tehdä jotain ihan muuta, ehkä imettää
88.   Aina kun muistan, että tulen ikävöimään koko loppuelämäni
89.   Kun ensimmäinen kuukausi hautausmaan auringossa on jo kuluttanut rakkaan nimen
90.   Se että virallisesti lapseni ei ole olemassa, ainoastaan ”tosi harvinainen” prosentti
91.   Ajatus siitä, että pitäisi elää täydemmin, mutta todellisuudessa ei saa tehtyä mitään
92.   Kun heräsin yöllä lapsen itkuun, mutta itkijä ei ollut kainalossani nukkuva 3-vuotias

Ja sitten välillä, välillä itkettää niin paljon että ihan naurattaa.

”Taas äiti itkee! ÄITI, meillä loppuu nenäliinat kun sinä itket koko ajan ja isi joutuu vaan tuomaan kaupasta lisää ja lisää!”

”Entäs jos toisit äidille kyynelpyyhkeen? Mennään sitten syömään jätskit.”

Arvelin, että blogin pystyttäminen olisi ollut hankalin osuus, mutta sen ylläpitäminen osoittautui vähintäänkin yhtä haastavaksi. Unohdin olevani ihminen, joka optimistisesti hankkii uusia viherkasveja ja kasvovoiteita, mutta ei koskaan saa muodostettua niiden ympärille kukoistukseen vaadittavaa rutiinia.

Teini-ikäisenä koetin kirjoittaa muutaman vuoden päiväkirjaa silkasta velvollisuudentunnosta. Hillittömässä minuuden rakentamisen projektissani ajattelin päiväkirjan kirjoittamisen olevan jotain mitä kaltaiseni ihmisen yksinkertaisesti kuuluu tehdä. Vihasin sitä, ihan todella vihasin. Olin liian saamaton kirjoittaakseni joka päivä, mutta liian tunnollinen voidakseni raapustella jotain vain silloin tällöin. Kerran viikossa, yleensä ällösunnuntaisin, istuin siis vastentahtoisesti nojatuoliini ja yritin muodostaa jonkinlaisen kronologisen kertomuksen hiljattain eletystä elämästä. En ikinä päässyt käsittelemään sitä miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntui, vaan velloin jatkuvasti jossain fyysisesti jo ohittamassani tahmeassa tiistai-iltapäivässä. Helpotus oli aivan suunnaton kun lopulta ymmärsin, että minun ei tarvitse tehdä sitä.

Blogiani en siis koskaan ajatellut minkäänlaiseksi päiväkirjan jatkeeksi, mutta en myöskään voinut kuvitella, etten kokonaiseen vuoteen kävisi edes tarkastamassa onko palstani enää olemassa. Ensin muut asiat veivät mukanaan maailmalle, ja kun lopulta olisin halunnut palata, se tuntuikin kiusalliselta, kuin olisin uhmannut kotiintuloaikaa ja joutuisin nyt selittelemään missä sitä on oltu. Olisin kuitenkin halunnut palata aiemmin, ihan totta, sillä olisin tahtonut kertoa niin monista asioista!

Niin kuin vaikka siitä kuinka hain opiskelemaan. Olisin tahtonut kertoa miten inspiroivaa oli innostua jostakin pitkästä aikaa ja kokea hetken ajan löytäneensä ns. oman juttunsa. Miten tunsin hellyyttä jopa miellekarttoja kohtaan, miten numeroiden pyörittelykin tuntui hauskalta oikeassa kontekstissa. En edes välittänyt siitä, etten juurikaan uskonut mahdollisuuksiini. Ehkä olisi pitänyt välittää ja uskoa hieman enemmän, sillä jäin vain muutaman varasijan päähän.

Sitten sain töitä. Vain yksittäisiä urakoita ja lyhyitä projekteja, mutta töitä kuitenkin, sellaisia joita mitataan merkeissä ja liuskoissa ja rahassa. Olisin tahtonut kertoa, mitä pienikin määrä vastuuta voi tehdä itseluottamukselle. Miten jonkin haastattelun jälkeen saattoi tuntea itsensä ihan oikeaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka voi vain marssia alusvaateliikkeeseen ja vaatia palvelua.

Öinen kieriskelynikin alkoi jäädä vähemmälle, kun löysin äänikirjat. Olisin tahtonut esittää julkisen kiitoksen sille ystävälle, joka tätä nimenomaista unilääkettä minulle suositteli. Kertoa, miten äänet korvakäytävissä sammuttivat kokonaan äänet pääni sisällä. Miten yhä useammin havahduin aamuyöstä tonkimaan kuulokkeita ulos korvistani.

Ryhdyin juomaan vettä ja joogaamaan säännöllisesti ja tunsin hetkellisesti eläväni naistenlehdessä. Olisin tahtonut kertoa, miten vapauttavaa oli edes parin tunnin ajan olla vastuussa vain omasta kehostaan. Miten vähitellen tunsin jopa rentoutuvani ja ajattelevani koko ajan vähemmän sitä voiko liikuntasalin kattopaneeli irrota ja pudota päälleni.

Alkusyksystä aloin katsella asuntoilmoituksia sillä silmällä ja muutaman näytön jälkeen istuin jo pankin jykevän pöydän ääressä jakamassa nimikirjoitustani, joka näytti aivan samalta kuin silloin 14-vuotiaana kun päätin ryhtyä filmitähdeksi. Olisin tahtonut kertoa miten odotin koko ajan jonkun sanovan että olen väärässä paikassa. Miten asunnostaan haikein mielin luopuva täti totesi helpottuneen kuuloisena, kuinka ”rouva istuukin hyvin kotiini” ja minun teki mieli luiskahtaa sen pöydän alle hihittämään.

Lempikuussani tulin raskaaksi. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut miten tyhjensin kirjahyllyjä Ikea-kasseihin ja nukahtelin pystyyn. Miten remontti ja muutto olivat elämäni raskaimmat, vaikka en osallistunut kumpaankaan. Miten yökkäilin uuden kodin hajuille, miten keittiön ruskea kaakeliseinä sai oksentamaan ja miten pettynyt olin, kun en vuosia uudesta haaveiltuani sitten kyennytkään nauttimaan siitä.

Olisin tahtonut kertoa, miten sain vihdoin pahoinvoinnin taklattua vain sairastuakseni yli kuukauden kestäneeseen päiväkerhotautiin. Ja sitten, miten vihdoin kevään kurkistellessa sisään pesemättömistä ikkunoista aloin tuntea itseäni tarmokkaammaksi ja päätin, että viisi kuukautta kestänyt kotona kykkiminen saa nyt riittää. Tiedämme varmasti kaikki mitä sitten tapahtui.

Olisi varmaan tehnyt hyvää kertoa miten paljon pelkäsin. Miten luin kaiken, muistin jokaisen luvun ja hankasin käteni verille. Miten sillä ainoalla kauppareissullani aloin kassalla itkeä, kun en mahani kanssa ylettynyt pakkaamaan ostoksiani tarpeeksi ripeästi. Miten kerran lähdin neuvolaan, jonne olikin avattu infektiovastaanotto. Miten etäyhteydessä synnytyspelkopoliklinikalle tunsin koko ajan olevani ihan liikaa luurin toisessa päässä olevalle henkilölle.

On niin paljon, mitä olisin tahtonut kertoa, mutta lopulta on vain yksi asia, joka on pakko saada sanottua ääneen.

Tänään on minun vauvani laskettu aika, mutta hän syntyi jo pääsiäisenä. Kuoli ja syntyi, tässä järjestyksessä, tässä hirveässä, ihan väärässä järjestyksessä.

Kun istuin pitkäperjantaina synnytyshuoneen keinutuolissa ja odotin supistuksia, ajatukseni lepattivat ympäriinsä kuin kevään ensimmäiset tokkuraiset perhoset ja tunsin valtavaa tarvetta avata tyhjä sivu blogissa. Lopulta olin kuitenkin liian levoton osuakseni oikeisiin kohtiin näppäimistössä ja liian keskittynyt tulevaan koitokseen jakaakseni huomiota muualle.

Sairaalasta kotiuduttuani sanat ovat tuntuneet liian raskailta, jotta jaksaisin niitä siirrellä. Tällä viikolla tapaamani lääkäri suositteli kuitenkin keksimään tämän päivän varalle jotakin erityistä, jonka avulla voisi sekä kohdata surun että lievittää sitä. Ensimmäisinä mieleen tulivat vaaleanpunaiset pionit, 3-vuotiaan anteliaalla kädellä koristelemat donitsit ja blogi.

En oikeastaan tiedä mihin suuntaan täällä nyt lähteä. Vaikka haaveilen tällä hetkellä säännöllisesti viikon lomasta siinä kesässä kun täytin 24, en voi palata edes vuoden takaiseen, blogin perustaneeseen minään. Uusi aika alkoi siitä hetkestä kun syliini laskettiin lapsi, jonka silmiä en koskaan saanut nähdä auki.

Tässä hetkessä reflektoiminenkin tuntuu hankalalta, sillä kuluneen kahdeksan viikon aikana olen unohtanut päivän heti kun sen on voinut julistaa olevan ohi. Tulevaisuus puolestaan hahmottuu kenties sumuisampama kuin koskaan. Kaikki polut joille olen hypännyt, ovat paljastuneet umpikujiksi. Olen äitiyslomalla ilman vauvaa. En tee töitä, en opiskele enkä tiedä mikä tai missä tahtoisin olla. Nukun liian vähän, en liiku senkään vertaa ja kärsin jatkuvasta nestehukasta. Olen hankkinut kuusi uutta viherkasvia ja gua sha -kamman, mutta kaikki täällä tuntuu nuupahtaneen. Istun asunnossa, joka muistuttaa siitä mitä olisi pitänyt olla.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain tämän yhteyden jälleen avattua, mikäli tahdon taas kertoa jotakin. Ja haluan uskoa, että tahdon! Sillä kun nyt olen aikeissa ajautua ajattelemaan, että yhdessä vuodessa voi tapahtua paljon ihan kamalia asioita, pysähdyn. Yhdessä vuodessa voi tapahtua paljon. Piste. Toivottavasti me tapaamme tällä kertaa useammin.