2-vuotias keittiössä eli: kuinka lakkasin pelkäämästä haasteita ja opin rakastamaan leipomista

Unettomuuden kanssa käymästäni ajatustenvaihdosta jäi mainitsematta yksi oleellinen: kuvitteelliset keskustelut todellisten tai fiktiivisten henkilöiden kanssa. Kyllä te tiedätte, kaikki kai näitä harrastavat, ovat läheistä sukua niille vasta porraskäytävässä keksityille sukkelille sutjautuksille (=l’esprit de l’escalier, ollapa välillä ranskalaisten kieli ja mieli).

Joskus sanon suorat sanat jollekin ne ansaitsevalle. Snäp vaan, oh no she didn’t! Kiihdyn kun vain ajattelenkin miten oikeassa olen. Toisinaan taas käytän harkitun mutta vetoavan puheenvuoron asian X puolesta. Paatuneinkin sydän heltyy, järkähtämättömin mieli taipuu ja itse liikutun kyyneliin. Kyllä, Olen NIIN hyvä. Useimmiten harjoittelen kuitenkin dialogeja mahdollisia satunnaisia kohtaamisia varten. Toistaiseksi mahdolliset satunnaiset kohtaamiset ja todelliset tilanteet eivät ole läpäisseet toisiaan, mutta odotan että niin käy aivan näinä päivinä ja sitten olen at the top of my game, hurmaavampana kuin koskaan.

Viime yönä olin työhaastattelussa. Ehkä myös jonain päivänä!

Rekrytoija: Alammekin olla jo haastattelun loppusuoralla, mutta tahtoisin vielä kuulla miten suhtaudut uusiin haasteisiin.
Leiwonnainen: Rakastan haasteita. Ei, syöksyn niitä kohti.
Rekrytoija: Pystyisitkö kertomaan jonkin esimerkin?
Leiwonnainen: Leipominen.
Rekrytoija: Leipominen?
Leiwonnainen: Leipominen.
Rekrytoija: Voisitko avata tätä hieman tarkemmin?
Leiwonnainen: Toki. Kiva kun kysyit.

Alle kouluikäisenä tykkäsin leipoa, mutta vähitellen asenteeni alkoi muuttua. Yläasteella oisin tahtonut valinnaisaineeksi luovaa kirjoittamista, mutta ryhmään ei saatu tarpeeksi osallistujia. Opettajat päättivät siis laittaa mut suositulle leivontakurssille, koska ”sehän on vähän sama juttu”. Tiesin silloin ja tiedän nyt: Ei muuten ole.

Leivontakurssilla opin miten tehdään sacherkakkua (en ole sittemmin tehnyt) ja miten en koskaan saa miestä lyhyiden kynsieni takia (sain). Aloin aktiivisesti sanoutua irti leipojien porukasta: Olen ihminen, joka syö mielellään muiden pullat ja rusinatkin niistä, mutta minä en leivo. Paitsi äärimmäisen harvoin ja silloin mahdollisimman näyttävästi ja kuuluvasti. Leipomiseen hukatun ajan voisi minusta aina sijoittaa paremminkin, vaikka oikeaan ruoanlaittoon tai kakun syömiseen kahvilassa.

Jotenkin onnistuin nysillä kynsilläni nappaamaan miehen, joka innostui meidän yhteiselon alkuaikoina leipomisesta. Ite innostuin leipomusten syömisestä (no, tämä tapahtui kyllä jo varhaislapsuudessa). ”Katso mikä kakku, vois olla hyvä…” ”No mäpäs teen.” Match made in heaven, voisi siis sanoa.

Välillä katsottiin yhdessä leivontaohjelmia. Oon kuullut, että joitakin ihmisiä ne rentouttaa. Minussa ne herättää puhdasta vihaa. ”Mitä sinäkin siellä ilakoiden pursottelet! Kato nyt tuota omahyväistä vatkaamista! Saakelin pipertelijä!” Taidettiin lopulta lopettaa yhteiset sunnuntaiaamupäivän televisiohetket, kun mun aggressiot alkoi kuplia jo liikaa yli.

Rekrytoija: *kirjoittaa jotain vakavana lehtiöönsä*

Leiwonnainen: Mutta sitten sain lapsen ja aloin yhtäkkiä leipoa.

Rekrytoija: Jaajaa, se on varmaan se äitiyden pehmentävä vaikutus.
Leiwonnainen: Joo, ei se se ole.

Tajusin, mitä leipomisesta oli aina puuttunut: vaara. Sellainen vaaran tuntu, jollaista vain keittiöjakkaralla kurotteleva 2-vuotias voi tarjota. Yhdistin aiemmin leipomisen pikkusievään nyhveröintiin ja toisaalta pedanttiin takakireyteen. Missä hiki? Missä veri? Missä haasteet?

No keittiössä 2-vuotiaan kanssa. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, kun kurottaa ottamaan maustehyllyltä leivinjauhetta. Ylettyyköhän se nyt kuitenkin leipäveitseen? Ei kai se työnnä sormia vatkaimen väliin? Mitä se tällä kertaa keksii työntää taikinan sekaan? Koko suolapurkin? Pikkuautot? Päänsä? Aika usein kuuluu vain ”minä vähän maitsan” ja ehdit kääntyä juuri sopivasti näkemään kuinka tyyppi nuolee tiskipöydältä vehnäjauhoja.

Leipomisen jälkeen olo on kuin oisi juossut maratonin, oletan. (Siinä muuten toinen homma, johon käytetyn ajan voisi mielestäni käyttää kakun syömiseen kahvilassa. En sano tätä kuitenkaan ääneen, koska rekrytoija näyttää juoksijalta ja minulla on mm. tilannetajua.) Voipunut, kaikkensa antanut. Savuava raunio, kyllä, mutta myös jumalattoman tyytyväinen omaan suoritukseensa. Ehkä hetkellisesti vähän parempi ihminen kuin muut. Joten kyllä, minä rakastan haasteita. Ja leivonnaisia, kuka ei (badaboom)!

Rekrytoija: Tuota, en saisi sanoa tätä vielä, mutta tervetuloa taloon! Mitenkäs, meillä olisi ensi viikolla henkilöstöpalaveri ja…

Leiwonnainen: Suolaista vai makeaa?

Follow my blog with Bloglovin

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *