Je suis Puffe

Opiskelin yhteensä kahdeksan ja puoli vuotta kirjallisuutta, tunnustelevista avoimen yliopiston kursseista aina pitkittyneeseen gradusekoiluun saakka. Jos joku nyt yllättäen päättäisi kysyä jonkin alaan liittyvän kysymyksen, todennäköisesti punastuisin ja juoksisin nurkan taakse hihittämään.

Paitsi jos kyse olisi lastenkirjallisuudesta. Siitä voisin jauhaa hieman jaadajaadaa milloin vain! Sadut, tarinat ja lorut ovat mielestäni maailman parasta (ja välillä myös esim. oudointa) antia, ja mielelläni jaan tätä evankeliumia muillekin.

Lukioikäisenä realistisin uratoiveeni oli päästä Pikku Kakkoseen pöystiksi Pöystin paikalle. Hain jopa opiskelemaan Nätyyn saadakseni lisää tulkinnan väkevyyttä iltasatuihini. Jossain vaiheessa ymmärsin, etten ole kyllin iloinen ihminen lastenohjelmien pallopaitatädiksi ja siirryin haaveilemaan tarinoiden tuotantopuolesta: kirjoittamisesta, kääntämisestä ja kustantamisesta.

Edelleen voisin työkseni ottaa kiinni satuja ja vapauttaa niitä maailmalle. Ja toisaalta, jos olisin positiivinen tyyppi, saattaisin todeta että elämässäni on nyt kaikki kohdallaan: vietän päiväni lastenkirjojen keskellä. Kukaan ei tosin maksa siitä, mutta rahahan eliminoikin asioista aina kaiken hauskuuden.

Kun toimme oman lapsen kotiin synnytyssairaalasta, esittelimme sille heti tärkeimmät paikat. ”Tässä on meidän kirjahylly. Sinäkin saat käyttää sitä ihan vapaasti.” Lapsi tarttui oitis tarjoukseen. Piti hankkia jo toinenkin hylly, kun satukirjat alkoivat vyöryä holtittomasti muiden kirjojen reviireille. Vaan onpa meillä ollut hauskaa! Välillä tietysti seitsemäs kerta putkeen Pupu Tupunan leikkimökkiä on saanut pään savuamaan, välillä on joutunut turvautumaan satukasetteihin kun oma ääni on pettänyt, välillä on täytynyt pimentää huone kun valot ovat alkaneet hyppiä liikaa sivuilla. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hirvittävän iloinen siitä, että 2-vuotias on suorastaan kyltymätön tarinankuuntelija ja tuntuu nauttivan meidän yhteisistä lukuhetkistä vähintään yhtä paljon kuin minä.

Sillä niin se juuri on. Minä nautin lapselle lukemisesta. Nautin kun saan mylviä ja hoilottaa ja kimittää ja supista ihan luvan kanssa. Nautin kun kerrontaan voi tuoda aina uusia tasoja, nautin jännityksen kasvattamisesta ja pienen kuulijan reaktioista. Nautin kun meitä naurattaa samat jutut tai kun meitä naurattaa ihan eri jutut. Ja ennen kaikkea nautin toki lastenkirjojen sisällöstä (siis silloin kun ne ei aja hulluuden partaalle, älkäämme unohtako että maailmassa on myös valtavasti aivan hirveän shittiä lastenkirjallisuutta).

Jos tarvitsen rohkaisua, viisaita sanoja, lohtua tai kunnon naurua, valitsen kirjahyllystä lastenkirjan. Lastenkirjat ovat mielestäni ehdottomasti parhaita elämäntaito- ja itsehoito-oppaita (ei sillä että yhtään varsinaista itsehoito-opasta olisin ehkä koskaan lukenutkaan). Tämän väitteen vahvistukseksi esitän todistuskappaleen numero 1: Puffe.

Bob Graham: Puffe: Sirkuskoira seikkailee (suom. Tuula Sandström)

Puffe löytyi kirpputorilta eurolla. Yleensä kirppiksiltä kotiin seuraa lähinnä takuuvarmoja hittejä, mutta huuliharppua soittavaa ja steppaavaa koiraa oli vaikea ohittaa ja päätimme ottaa kirjariskin.

Kotona asetuimme sohvannurkkaan ja aloimme heti lukea.

Nyt tulee muuten juonipaljastuksia!

Pikkumainen taikuri antaa lahjakkaalle Puffelle fudut ja pikkukoira päätyy kiertämään maata bluesin tahtiin. Lyhyen masennusvaiheen jälkeen Puffe sisuuntuu. ”Nyt näytän koko maailmalle mitä minä osaan.”

Puffe hakee vaikka mihin duuneihin, mutta kysyntä ja tarjonta eivät oikein kohtaa työmarkkinoilla. Kukaan ei palkkaa vahtikoiraa, joka soittaa huuliharppua. Lopulta Puffe saa hermoromahduksen ja ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin. ”Enää en jaksa jatkaa tätä matkaa. Minä en ole lammaskoira, enkä karjapaimen, en saa töitä tiskaajana enkä porttivahtina. Mikä koira minä oikein olen?”

Sitten Puffe ymmärtää. Hetki on monumentaalinen.

”Minä olen minä. En sen enempää. Enkä vähempää.”

”Minä olen Puffe! Ja minä teen mitä tahdon ja osaan. Ja tällä kertaa tulkoon maailma minua vastaan.” Ja sitten Puffe ryhtyy steppaamaan.

Tässä vaiheessa kirjaa vollotin niin valtoimenani, että lapsi joutui pyyhkimään räkää päältään. ”Minäkin olen Puffe!” huutoitkin. ”MINÄ OLEN PUFFE!”

Isi joutui lukemaan lapselle kirjan loppuun. Äiti keräsi itseään ja kuunteli vierestä. Kävi ilmi, että lopulta Puffe tapaa sen oikean yhteistyökumppanin ja kontaktin, jollaista minullekin on useasti suositeltu. Ja sitten kaikki on upeaa ja täydellistä ja huuliharppu raikaa. Uskomatonta. Riitti, että Puffe oli oma itsensä ja luotti omiin vahvuuksiinsa.

Näyttäkää minulle se self help -kirja, joka tarjoaa samanlaisen viiden minuutin katarsiksen, ja minä lupaan lukea sen. Lupaan kirjoittaa siitä ylistävän blogikirjoituksen. Ja hitto, lupaan stepata niin kuin kukaan (paitsi ehkä Puffe) ei ole koskaan stepannut. I dare you.

Kommentit (2)
  1. Ei olisi ollenkaan vaikeaa kuvitella sinua Pikku kakkosen satutätinä. Näen sieluni silmin, miten täti joutuu nyt valitsemaan uuden sadun, koska tämä satu on tädille vähän liian pelottava.
    Mutta kirjat on! Loistava ystäväni neiti H. on myös kirjojen perään. Hän luuhaa päivät kirjastoissa ja raahaa uskomattomat määrät luettavaa kotiin. Hän tuo kyläreissuille monenlaisia kirjoja ja kuuntelee niitä mielellään mutta myös lukee itse kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan. Tilanne ei vaadi Roland Barthesia.

    1. Niin, jos niissä kirjoissa on vaikka käärmeitä! Näitä tilanteita sattuu. ”Nyt täytyy kyllä valita joku toinen kirja, äiti ei pysty tähän, äitiä vähän huimaa.”

      Upea, loistava neiti H ❤️ Kirjastot best.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *