Reasons my mom is crying
No siis, ainahan minä oon ollut hyvä itkemään. Ilmaisen suunnilleen jokaista tunnetta kyynelillä, itku on tapani purkaa stressiä ja kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että pieni parku silloin tällöin puhdistaa sielua ja röörejä.
Kuluneen kevään ja kesän aikana itkeminen on kuitenkin ollut erilaista. Ensinnäkin siitä on tullut jokapäiväistä. En minä makaa läpikuultavana peiton alla nyyhkyttämässä (sellainen kuva monilla on suremisesta), vaan tirauttelen kyyneleitä muiden, ihan normaalien toimien lomassa. Itkemisestä on tullut samanlainen rutiini kuin vaikka syömisestä: Se voi olla napostelua ohimennen tai mässäilyä pidemmän kaavan kautta, tärkeintä on sen hetkisen tarpeen tyydyttäminen. Itku itsessään ei enää leimaa päivää hyväksi tai huonoksi, vaan on vain luonnollinen osa tämänhetkisiä elintapojani.
Itkun arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että voin pillittää pidättelemättä missä ja milloin vain. Vaikken minä ennenkään ole kyyneleitäni hävennyt, olen useimmiten säästellyt niitä mehukkaimpia poruja kotiin ja tuttuun kainaloon. Nyt olen työntänyt ostoskärryjä Prisman käytävillä ja jättänyt jälkeeni suolaisia vanoja, kävellyt kotiin jälkitarkastuksesta ja pärskinyt murheeni vastaantulijoiden naamoille, ja hoitanut asioita puhelimitse sillä kiusallisella, ulisevalla falsetilla, joka tekee ymmärtämisestä ja empatiasta lähes mahdotonta.
Myös itkujeni laadussa olen huomannut uusia ominaisuuksia. Kyyneleet tuntuvat jotenkin kookkaammilta, eivätkä ne jää enää vain roikkumaan silmäkulmaan, vaan putoavat raskaasti pitkin leukaa ja kaulaa. Hiljaisen niiskutuksen vaihe on verrattain lyhyt ja äityy nopeasti kovaääniseksi vaikeroinniksi, joka tuntuu itsestänikin jotenkin etäännyttävältä. Melkein kuin olisin palannut lapsuuteen ja siihen pieneen hetkeen parkumisen ja hyperventiloinnin välissä, josta ei enää pysty kääntymään takaisin.
Kenties merkittävin muutos on tapahtunut (varmaan ihan ymmärrettävästi) itkujen aiheissa. Ennen ”mikä sulla on” -utelut lähinnä ärsytti — hitostako minä tiedän, kunhan vaan itkettää. Epämääräisen ahdistuksen tilalle on tullut yksi tarkkarajainen syy. Tai oikeastaan useita syitä: Vaikka kaikki palautuu aina siihen samaan pohjattomaan ikävään, on surussani kerroksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Itken menneiden aikojen kaipuuta, tämänhetkistä tuskaa, kadotettua tulevaisuutta. Itken vain ja ainoastaan yhtä ihmistä ja samalla miljoonia pieniä asioita.
Siitä on nyt täsmälleen kolme kuukautta kun lääkäri oli liian hiljaa, tarttui käteeni ja sanoi ”olen pahoillani, sydän ei enää lyö”. Täsmälleen kolmetoista viikkoa siitä kun päästin huudon, jollaista en ole ennen itseltäni kuullut ja jonka aikana mietin, pitäisikö elämän kamalimman hetken kuulostaa vielä lohduttomammalta. Täsmälleen 92 päivää uuden ajan itkemistä.
Siksi listasin 92 asiaa, jotka ovat minua näiden päivien aikana itkettäneet. 92 ensimmäiseksi mieleen tullutta asiaa.
- Syntymän jälkeinen hiljaisuus
- ”Täydellinen, terve vauva”
- Kun täytin synnytyksen jälkeisenä päivänä tiskikonetta kuin ei mitään
- Se viherkasvi, jonka orastava neljäs lehti oli nuupahtanut sairaalassa ollessamme
- Kun nousin kotitalon portaat hengästymättä
- Se ettei majesteettisesta raskausvatsastani ole yhtään kuvia
- Se kolahdus, kun muistolaatta putoaa seurakunnan postilaatikkoon
- Kun herätessäni ei ole hetkeäkään etten muistaisi
- Ystävien pihassa pesinyt sorsa
- Hautausmaalla loikkinut jänis, jota seurasin
- Kun postivirkailija hymyili, miten se kehtasi
- Vaatteet, joita olisin halunnut käyttää raskaana
- Vaatteet, jotka eivät mahdu, koska olin raskaana
- ”Raskauskilot lähtevät kuin huomaamatta imettäessä ja vaunulenkeillä”
- Kun jouduin juoksemaan suojatien yli ja reppu hankasi epiduraalikohtaa
- Neljäs sarake perhekalenterissa
- Ensimmäinen ja viimeinen automatka vauvani kanssa
- Kesälomaretki ilman toista turvaistuinta
- Äitiyspakkauksen täyttäminen ja sulkeminen
- Kun koetin käsitellä valokuvia, jotta vauva näyttäisi samalta kuin silloin sylissäni
- Hyllyllinen pahvisia ensikirjoja, jotka pitäisi kai laittaa pois
- Postiluukusta tipahtanut vaippanäyte
- Ajatus pinnasängystä ullakolla
- ”No nythän mulla on aikaa”
- Parveke
- Kun helpotuksekseni vielä muistan, miten pehmeä vauvan poski oli
- Lasku viimeisestä ultrasta
- Se etten pysty näkemään missään ”merkkejä”
- Värssyt siitä miten ”merkkejä” lapsestani on kaikkialla
- ”Tämän pupun minä olisin antanut vauvalle”
- Sinihomejuuston syöminen
- ”uurna vauva osta”
- Kun lähdimme katsomaan lampaita emmekä löytäneet ainuttakaan
- 3-vuotiaan pieneksi jäävät vaatteet
- Liikennevaloissa viereeni sylkäissyt mies
- Sanni Sateenkaaren tunnusmusiikki
- Kun ainoat sopivat liivit ovat imetysliivit
- Lastenvaunuja kyllästyneen näköisinä työntävät ihmiset
- Perhevalokuvien suunnittelu
- Kun löysin vihdoin kaapin vauvan vaatteille, kolme kuukautta kuoleman jälkeen
- Se etten voi huutaa kuopukseni kaunista nimeä seitsemänsataa kertaa päivässä
- Vieraiden ihmisten somepäivitykset, eikö ne tiedä
- ”Minä olisin halunnut hellästi kammata sen vauvan hiuksia”
- Pieneen arkkuun liimattu nuhruinen post it -lappu, jossa luki minun nimeni
- Tyhjäksi jäänyt pyyhekoukku
- Odottava äiti takanani kauppajonossa
- Haamupotkut
- Kun Kelan virkailija uhkaili lisäselvityksellä, koska lapseni syntyi ennen äitiyslomaa
- Kun työkkärin virkailija onnitteli äitiyslomasta ja sanoin sille ”ei täs mitään”
- Se tuutulaulu, jonka lauloin vauvalleni ja josta myös 3-vuotias pitää eniten
- Lapsen piirtämät muotokuvat, joissa on nuori äiti ja sen mahassa vauva
- Kun join ensimmäisen lasillisen viiniä ja miten väärältä se tuntui
- ”Jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa”, vmp
- Yhden vaaleanpunaisen pionin ostaminen
- Aina kun mieheni halaa
- Kun syöttötuolin ei tarvitsekaan mahtua keittiöön
- Vaaleanpunainen taivas viideltä aamulla
- Kun ajattelen miten paljon valitin raskausaikana
- Se että jopa ”Yesterday” itkettää nykyään
- Kaikki ne miljoonat lastenkirjat, joissa käsitellään pikkusisaren syntymistä
- ”Tehdäänkö jotain kylmäsavulohesta”
- Kun en voi enää pahoin suihkussa
- Ihmisten intoilu koronarajoitusten purkamisesta ja kesästä ja selvittiin hei
- Se syyllisyys, kun en saa puhelimen taustakuvaksi kummankin lapseni kuvaa
- Pätkikset
- Kun joka viikko jollekin tutulle syntyy vauva ja vain minä en saa pitää omaani
- ”Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun päde kuolevaisten lait”
- Kun täytin 36 ja Internetin mukaan olen lähinnä vain liian vanha äidiksi
- Ensimmäiset kuukautiset
- Kun ostin vauvaöljyä omalle iholleni
- Nukkumaan mennessä kääntyminen vasemmalle kyljelle
- Tyhjä sängynvierusta
- Tyhjä syli
- ”Minä olen sinun vauva”
- Edessäni kävelleet pienet sisarukset kevätjuhlavaatteissa ja todistukset käsissä
- ”Entä jos…”
- Kun tajusin, että olen loppuelämäni ihminen, joka itkee ”Tears in Heavenille”
- Neuvolan odotustilassa itkenyt vauva
- Se etten samastu oikeastaan kenenkään tunteisiin Käpyn Facebook-sivuilla
- Keittiönpesuaine, joka sai aiemmin oksentamaan
- Yöpöydän laatikkoon liimautuneet imeskelypastillit ja piparminttupurkat
- Kun nettikauppa lähetti vääränkokoisen kukkamekon ja jouduin vänkäämään
- Kun lopulta silitin oikeankokoisen, ihan pienen kukkamekon
- Se että joku muu puki kukkamekon vauvalleni enkä saanut edes nähdä miltä hän näytti
- ”Kuka sitten on minun leikkikaveri”
- Eteisen tapetti
- Aina kun muistan, että tällä hetkellä pitäisi tehdä jotain ihan muuta, ehkä imettää
- Aina kun muistan, että tulen ikävöimään koko loppuelämäni
- Kun ensimmäinen kuukausi hautausmaan auringossa on jo kuluttanut rakkaan nimen
- Se että virallisesti lapseni ei ole olemassa, ainoastaan ”tosi harvinainen” prosentti
- Ajatus siitä, että pitäisi elää täydemmin, mutta todellisuudessa ei saa tehtyä mitään
- Kun heräsin yöllä lapsen itkuun, mutta itkijä ei ollut kainalossani nukkuva 3-vuotias
Ja sitten välillä, välillä itkettää niin paljon että ihan naurattaa.
”Taas äiti itkee! ÄITI, meillä loppuu nenäliinat kun sinä itket koko ajan ja isi joutuu vaan tuomaan kaupasta lisää ja lisää!”
”Entäs jos toisit äidille kyynelpyyhkeen? Mennään sitten syömään jätskit.”