Kyynelpyyhe
Kotonamme kasvaa dramaattisuuteen vahvasti taipuva taimi. Osan syystä/kunniasta kohdistan ehdottomasti itseeni, mutta en ole varma miten suuri vaikutus geeneillä, äidinmaidolla tai imitoinnilla voi lopulta olla. Suoraan sanottuna, osa lapsen reaktioista ja ratkaisuista on niin briljantteja, että tahtoisin ottaa niistä oppia.
Niin kuin vaikka tämä. Saanko esitellä: Kyynelpyyhe.
Toimintaperiaate on todella yksinkertainen.
2-vuotiaan elämä on täynnä sääntöjä ja kieltoja, ja se on välillä ihan ymmärrettävästi tosi rankkaa. Kun neuvottelut eivät enää auta ja vanhemmat joutuvat ottamaan käyttöön järeät ”eit”, maailma yleensä romahtaa hetkellisesti.
(Muistan muuten kun osallistuin ensimmäistä kertaa keskusteluun, jossa pienten lasten vanhemmat vertailivat kokemuksiaan ”ein” käyttämisestä, kuinka se on aika vaikeaa ja raskasta ja ahdistavaakin. Tai no ”osallistuin”; lähinnä kuumottelin itsekseni että olen varmaan psykopaatti kun kieltosanat eivät tuota ollenkaan ongelmia. Koetan tyynnyttäytyä sillä, että itse läväytän ”ein” usein tilanteissa joissa on tärkeää esim. yrittää pitää lapsi hyvinvoivana.)
Joka tapauksessa painava sana loukkaa 2-vuotiasta syvästi ja hän ryntää viereiseen huoneeseen jättäen jälkeensä vanan huutoa. Hän rientää omalle kaapilleen ja nappaa sieltä pienen pyyhkeen. Niin kamalan pienen, että aiemmin ihmettelin miksi niin pieniä on edes olemassa. En muuten ihmettele enää! Tyrskivä lapsi palaa pyyhkeen kanssa tyrannivanhemman luo, kuivaa suurieleisesti nenänsä ja silmänsä ja matkii niistämisen ääntä pärisyttämällä huuliaan. Sitten hän pyyhkii hiuksensa ja todennäköisesti myös lattian noin metrin säteellä. Lopulta 2-vuotias niiskaisee pari kertaa, huokaa syvään ja nostaa katseensa: ”Helpotti.”
Saatan olla jäävi sanomaan, mutta minusta lapseni on nero. Pienellä mutta näyttävällä rituaalilla hän ikään kuin siirtää surunsa itsensä ulkopuolelle ja jatkaa elämäänsä. Itsehän olen pahimman sortin velloja ja saatan yhä säännöllisesti itkeä sitä yhtä juttua minkä se yksi sanoi silloin lokakuussa -97. Ja kyllä, 34-vuotiaankin elämä on täynnä tyhmiä sääntöjä, vaikka saakin syödä rusinoita ja painella levysoittimen nappeja aina tahtoessaan. 34-vuotiaan ”ei” tulee usein esimerkiksi sähköpostin välityksellä ja jatkuu sanoilla ”kiitos kuitenkin mielenkiinnostasi”. Silloin olo on varmasti yhtä musertunut kuin leikkipaikalta kainalo-otteella pois raahatulla 2-vuotiaalla. Silloin olisi ihana vain haudata itsensä hetkeksi pehmeään froteeseen ja be done with it.
”Äiti ei hätää” on ehdottomasti lohdullisin lause jonka olen saanut, oli kyse sitten syöttötuolin kulmaan osuneesta isovarpaasta, kattilaan juuttuneesta puurosta tai ”kiitos ein” aiheuttamasta mielipahasta, joka sitten lopulta onkin hetkellistä: Saanhan kuivata silmäkulmani lattialta juuri sopivasti löytyvään Pikku Myy -pyyhkeeseen ja uskoa, että seuraava sukupolvi vetää muuten paljon paremmin.