Asioita joita en ehtinyt kertoa

Arvelin, että blogin pystyttäminen olisi ollut hankalin osuus, mutta sen ylläpitäminen osoittautui vähintäänkin yhtä haastavaksi. Unohdin olevani ihminen, joka optimistisesti hankkii uusia viherkasveja ja kasvovoiteita, mutta ei koskaan saa muodostettua niiden ympärille kukoistukseen vaadittavaa rutiinia.

Teini-ikäisenä koetin kirjoittaa muutaman vuoden päiväkirjaa silkasta velvollisuudentunnosta. Hillittömässä minuuden rakentamisen projektissani ajattelin päiväkirjan kirjoittamisen olevan jotain mitä kaltaiseni ihmisen yksinkertaisesti kuuluu tehdä. Vihasin sitä, ihan todella vihasin. Olin liian saamaton kirjoittaakseni joka päivä, mutta liian tunnollinen voidakseni raapustella jotain vain silloin tällöin. Kerran viikossa, yleensä ällösunnuntaisin, istuin siis vastentahtoisesti nojatuoliini ja yritin muodostaa jonkinlaisen kronologisen kertomuksen hiljattain eletystä elämästä. En ikinä päässyt käsittelemään sitä miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntui, vaan velloin jatkuvasti jossain fyysisesti jo ohittamassani tahmeassa tiistai-iltapäivässä. Helpotus oli aivan suunnaton kun lopulta ymmärsin, että minun ei tarvitse tehdä sitä.

Blogiani en siis koskaan ajatellut minkäänlaiseksi päiväkirjan jatkeeksi, mutta en myöskään voinut kuvitella, etten kokonaiseen vuoteen kävisi edes tarkastamassa onko palstani enää olemassa. Ensin muut asiat veivät mukanaan maailmalle, ja kun lopulta olisin halunnut palata, se tuntuikin kiusalliselta, kuin olisin uhmannut kotiintuloaikaa ja joutuisin nyt selittelemään missä sitä on oltu. Olisin kuitenkin halunnut palata aiemmin, ihan totta, sillä olisin tahtonut kertoa niin monista asioista!

Niin kuin vaikka siitä kuinka hain opiskelemaan. Olisin tahtonut kertoa miten inspiroivaa oli innostua jostakin pitkästä aikaa ja kokea hetken ajan löytäneensä ns. oman juttunsa. Miten tunsin hellyyttä jopa miellekarttoja kohtaan, miten numeroiden pyörittelykin tuntui hauskalta oikeassa kontekstissa. En edes välittänyt siitä, etten juurikaan uskonut mahdollisuuksiini. Ehkä olisi pitänyt välittää ja uskoa hieman enemmän, sillä jäin vain muutaman varasijan päähän.

Sitten sain töitä. Vain yksittäisiä urakoita ja lyhyitä projekteja, mutta töitä kuitenkin, sellaisia joita mitataan merkeissä ja liuskoissa ja rahassa. Olisin tahtonut kertoa, mitä pienikin määrä vastuuta voi tehdä itseluottamukselle. Miten jonkin haastattelun jälkeen saattoi tuntea itsensä ihan oikeaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka voi vain marssia alusvaateliikkeeseen ja vaatia palvelua.

Öinen kieriskelynikin alkoi jäädä vähemmälle, kun löysin äänikirjat. Olisin tahtonut esittää julkisen kiitoksen sille ystävälle, joka tätä nimenomaista unilääkettä minulle suositteli. Kertoa, miten äänet korvakäytävissä sammuttivat kokonaan äänet pääni sisällä. Miten yhä useammin havahduin aamuyöstä tonkimaan kuulokkeita ulos korvistani.

Ryhdyin juomaan vettä ja joogaamaan säännöllisesti ja tunsin hetkellisesti eläväni naistenlehdessä. Olisin tahtonut kertoa, miten vapauttavaa oli edes parin tunnin ajan olla vastuussa vain omasta kehostaan. Miten vähitellen tunsin jopa rentoutuvani ja ajattelevani koko ajan vähemmän sitä voiko liikuntasalin kattopaneeli irrota ja pudota päälleni.

Alkusyksystä aloin katsella asuntoilmoituksia sillä silmällä ja muutaman näytön jälkeen istuin jo pankin jykevän pöydän ääressä jakamassa nimikirjoitustani, joka näytti aivan samalta kuin silloin 14-vuotiaana kun päätin ryhtyä filmitähdeksi. Olisin tahtonut kertoa miten odotin koko ajan jonkun sanovan että olen väärässä paikassa. Miten asunnostaan haikein mielin luopuva täti totesi helpottuneen kuuloisena, kuinka ”rouva istuukin hyvin kotiini” ja minun teki mieli luiskahtaa sen pöydän alle hihittämään.

Lempikuussani tulin raskaaksi. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut miten tyhjensin kirjahyllyjä Ikea-kasseihin ja nukahtelin pystyyn. Miten remontti ja muutto olivat elämäni raskaimmat, vaikka en osallistunut kumpaankaan. Miten yökkäilin uuden kodin hajuille, miten keittiön ruskea kaakeliseinä sai oksentamaan ja miten pettynyt olin, kun en vuosia uudesta haaveiltuani sitten kyennytkään nauttimaan siitä.

Olisin tahtonut kertoa, miten sain vihdoin pahoinvoinnin taklattua vain sairastuakseni yli kuukauden kestäneeseen päiväkerhotautiin. Ja sitten, miten vihdoin kevään kurkistellessa sisään pesemättömistä ikkunoista aloin tuntea itseäni tarmokkaammaksi ja päätin, että viisi kuukautta kestänyt kotona kykkiminen saa nyt riittää. Tiedämme varmasti kaikki mitä sitten tapahtui.

Olisi varmaan tehnyt hyvää kertoa miten paljon pelkäsin. Miten luin kaiken, muistin jokaisen luvun ja hankasin käteni verille. Miten sillä ainoalla kauppareissullani aloin kassalla itkeä, kun en mahani kanssa ylettynyt pakkaamaan ostoksiani tarpeeksi ripeästi. Miten kerran lähdin neuvolaan, jonne olikin avattu infektiovastaanotto. Miten etäyhteydessä synnytyspelkopoliklinikalle tunsin koko ajan olevani ihan liikaa luurin toisessa päässä olevalle henkilölle.

On niin paljon, mitä olisin tahtonut kertoa, mutta lopulta on vain yksi asia, joka on pakko saada sanottua ääneen.

 

Tänään on minun vauvani laskettu aika, mutta hän syntyi jo pääsiäisenä. Kuoli ja syntyi, tässä järjestyksessä, tässä hirveässä, ihan väärässä järjestyksessä.

 

Kun istuin pitkäperjantaina synnytyshuoneen keinutuolissa ja odotin supistuksia, ajatukseni lepattivat ympäriinsä kuin kevään ensimmäiset tokkuraiset perhoset ja tunsin valtavaa tarvetta avata tyhjä sivu blogissa. Lopulta olin kuitenkin liian levoton osuakseni oikeisiin kohtiin näppäimistössä ja liian keskittynyt tulevaan koitokseen jakaakseni huomiota muualle.

Sairaalasta kotiuduttuani sanat ovat tuntuneet liian raskailta, jotta jaksaisin niitä siirrellä. Tällä viikolla tapaamani lääkäri suositteli kuitenkin keksimään tämän päivän varalle jotakin erityistä, jonka avulla voisi sekä kohdata surun että lievittää sitä. Ensimmäisinä mieleen tulivat vaaleanpunaiset pionit, 3-vuotiaan anteliaalla kädellä koristelemat donitsit ja blogi.

 

 

En oikeastaan tiedä mihin suuntaan täällä nyt lähteä. Vaikka haaveilen tällä hetkellä säännöllisesti viikon lomasta siinä kesässä kun täytin 24, en voi palata edes vuoden takaiseen, blogin perustaneeseen minään. Uusi aika alkoi siitä hetkestä kun syliini laskettiin lapsi, jonka silmiä en koskaan saanut nähdä auki.

Tässä hetkessä reflektoiminenkin tuntuu hankalalta, sillä kuluneen kahdeksan viikon aikana olen unohtanut päivän heti kun sen on voinut julistaa olevan ohi. Tulevaisuus puolestaan hahmottuu kenties sumuisampama kuin koskaan. Kaikki polut joille olen hypännyt, ovat paljastuneet umpikujiksi. Olen äitiyslomalla ilman vauvaa. En tee töitä, en opiskele enkä tiedä mikä tai missä tahtoisin olla. Nukun liian vähän, en liiku senkään vertaa ja kärsin jatkuvasta nestehukasta. Olen hankkinut kuusi uutta viherkasvia ja gua sha -kamman, mutta kaikki täällä tuntuu nuupahtaneen. Istun asunnossa, joka muistuttaa siitä mitä olisi pitänyt olla.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain tämän yhteyden jälleen avattua, mikäli tahdon taas kertoa jotakin. Ja haluan uskoa, että tahdon! Sillä kun nyt olen aikeissa ajautua ajattelemaan, että yhdessä vuodessa voi tapahtua paljon ihan kamalia asioita, pysähdyn. Yhdessä vuodessa voi tapahtua paljon. Piste. Toivottavasti me tapaamme tällä kertaa useammin.