Olipa kerran briejuusto, ja kuinka kiukkuni meni pilalle

Tiedättekö sen tunteen, kun kesken riidan tai yleisen kiukuttelun toinen sanookin jotain hassua tai ihanaa, ja suupielet alkavat nykiä ihan väkisin ylöspäin. Tosi ärsyttävää, siinä sitten yrittää olla kiukkuinen ja menettääkin kaiken uskottavuutensa kun alkaa naurattaa. Kun periaatteessa haluaisi olla vielä kiukkuinen, mutta ei enää olekaan.

Kuten tänään jo facebookin puolella kerroinkin, minulle kävi tänään vähän niin. Olin juuri lietsonut itseni oikein sellaiseen kunnon mökötykseen, imuri kädessä siinä kolistelin makuuhuoneessa, mutta mieheni pilasikin suunnitelmani täysin. Sen sijaan että hän olisi lähtenyt mukaan kinasteluuni, hän kävikin kaupassa ja kohta keittiössä minua odotti herkullinen brunssi. No kiukuttelepa siinä sitten! 

Myönnetään, minä kuulun ruualla lahjottavaan ihmisryhmään. En vain osaa olla enää kauhean vihainen (ja kiukutteluni tärkeydestä kertoo varmaan sekin jotain, etten edes muista mistä koko juttu lähti!) jos kupissani on ihanan tuoksuista teetä ja lautasellani croisantteja, briejuustoa, karjalanpiirakoita, munakokkelia, ja ja… 

No, sunnuntaimme kääntyikin siinä herkkuja mutustellen aika erilaiseksi kuin olin jo ehtinyt suunnitella. Ja täytyy myöntää, että paljon kivempaan suuntaan kääntyikin.

Ja kun kerran herkuttelemaan aloimme, emme viitsineet katkaista hyvää alkua ja ollaan syöty (apua, taas) jätskiä ja lötkötelty kotona. Nyt liedellä muhii iso kattilallinen riisipuuroa. Oikeastaan en edes valehtele jos sanon että koko päivämme on pyörinyt ruuan ympärillä.

Mitä tästä opimme? Mainoskliseet ovat oikeassa siitä paremmasta mielestä, minut on helppo lepytellä ruualla (no okei, en jaksa ikinä muutenkaan kiukutella kuin suorastaan ärsyttävän lyhyen hetken), eikä ihan täydellä vatsalla kannata yrittää mennä bodycombatiin.

Make food not war!