Viikko meidän matkassa: maanantai
6.30 herätyskello tuntuu huonolta vitsiltä. Mietin hetken, valitsenko vastapestyt ja föönatut hiukset vai kuivashampoon ja kaksikymmentä minuuttia lisää unta, ja valitsen jälkimmäisen. Maanantaiaamu tuntuu maanantaiaamulta, eli hukassa olevilta kurahanskoilta ja kahden hörpyn kahvikupilta. Yliopistolle päästyäni tarkoituksenani on käydä nopeasti tulostamassa englannin esitelmän runkoni, mutta kas, koulun koneet eivät kirjaa minua sisään. Niinpä toimin kuin kuka tahansa moderni opiskelija, ja pidän esitelmän vilkuillen word-tiedostoa kännykästä. Great. Aamu on kuitenkin aurinkoisempi ja kuulaampi kuin aikoihin, ja tuntuu että kaikki ovat erikoisen hymyileväisellä tuulella maanantaista huolimatta.
Pitkäksi venyvä lounastauko ystäväporukalla pelastaa päivän, ja rauhassa juotu kahvikupillinen antaa kaivattua kofeiinia energiaa opiskeluun. Jos maanantaina ei saa ostaa lakupatukkaa kahvin kanssa, niin sitten ei milloinkaan (ostan näitä oikeasti harva se päivä, minulla on perusteluja takataskussa vaikka muille jakaa).
Kolmelta haen pojan päivähoidosta, ja pysähdytään kotimatkalla kolme kertaa ihailemaan kaivureita. Ohikulkijoita aina hymyilyttää meidän keskustelut:
– Kavizii!
– No niin on. Onkohan se hommissa?
– Hommissa! Kaivaa!
– Joo kaivuri tekee töitä.
Takon tehdasmiljöö kosken rannalla on lempimaisemiani. En viihtynyt Tampereella heti, mutta näiden neljän vuoden aikana tästä maisemasta on tullut rakas ja rauhoittava. Aurinko laskee tänään jo aikaisin, kirkkaalla säällä kaikki näyttää tosi kauniilta.
Käydään pojan kanssa Koskikeskuksen Lindexissä täydentämässä sukkavarastoja. Herttainen mummu häkeltyy kassajonossa ja pahoittelee kun hänelle selviää ettei rattaissa istukaan tyttö. Minua vain naurattaa, ja sanon ettei se niin nuukaa ole.
Koskarireissun jälkeen mennään vielä hetkeksi leikkipuistoon.
Kotiovella poika juoksee isänsä syliin ja minä nappaan lennossa koiran mukaani. Kello on vasta viisi, mutta ulkona tulee jo pimeää.
Kotona leikitään ja syödään mieheni kokkaamaa kalaruokaa. Pötkötellään olkkarin matolla, katsellaan vähän piirettyjä, luetaan Tomppa -kirjaa ja tehdään autoille kilparata säkkituoliin.
Illalla minä vedän jumppavaatteet niskaan ja lähden nyrkkeilemään. Tästä harrastuksesta on muodostunut minulle varsinainen henkireikä. Stressitaso tuntuu huomattavasti matalammalta ja hartiat rennommilta jokaisen tunnin jälkeen. Tuntuu puhdistavalta purkaa mieltä painavat asiat säkkiin.
Kotona ryhdyn puuronkeittohommiin, ja laitan naperon yöpuulle. Luetaan kaksi kirjaa iltasaduksi, ja poika nukahtaa kolmannella Päivänsäde ja menninkäinen -esitykselläni. En osaa tippaakaan laulaa, mutta se ei ole ikinä tuntunut tätä yleisöäni haittaavan.
Katsotaan vielä vähän aikaa leffaa ja syödään iltapalaa. Yhdentoista maissa silmäni alkavat painaa jo siihen malliin, että on aika kömpiä peiton alle.