Yhä minä

Minun kotipukeutumiseni on to-del-la laiskaa. Liihotan viltti niskassa lösähtäneissä collegehousuissa, paitana jotain pehmeäksi kulunutta trikoota ja hiukset keikkuvat pään päällä sotkunutturalla. Ja tämä on mielestäni ihan ok, sillä eipä viikossa nyt ihan kovin montaa hetkeä yleensä ole kun ehtisi ne kaikkein venyneimmät verkkarit jalkaan kiskoa. Flunssajakson aikana nämä yleensä niin kotoisan fiiliksen tuoma kotilook alkaa vaikuttaa väkisin mielialaan, sillä kulahtanut ja harmaa hiipii myös mieleen. 

Tänään halusin muistuttaa itseäni siitä, että olen oikeasti yhä minä. Se, joka tykkää näteistä vaatteista ja haluaa vähän meikata lähtiessään ihmisten ilmoille. Se, joka ylipäätään lähtee joskus ihmisten ilmoille. Että en ole unohtunut mihinkään sinne takapuoleni muotoiseen sohvatyynykasaan voivottelemaan.

Pikkulasten vanhemmille ekstempore kahdenkeskiset pizza/kaupungillakiertelyreissut ovat harvoin mahdollisia, mutta kun meille tällainen luksushetki tänään tarjoutui, niin emmehän voineet jäädä tylsästi kotiin järjestelemään yläkaappien sisältöä muuttolaatikoihin. Niinpä sovittiin treffit ”siihen kulmalle”.

Kyselin eilen keinoja, joilla pääsisi flunssasta eroon. Omaan listaani voisin mitä ilmeisemmin lisätä hajuveden ja huulipunan, sillä olokin oli heti paljon vähemmän tukkoinen kun peilistä kurkisti ulkoisesti freesimpi olemus. Teki mieli sanoa miehelleni, että katso, minulla on huulipunaa, minähän se edelleen olen, se hauska tyttö johon 18-vuotiaana ihastuit. En vain torkkupeittoihin kääriytyvä flunssaansa valittava collegepötkylä. 

Hyvä on, ehkä vielä vajaan viikon sairastelun jälkeen ei vielä voi ihan konkreettisesti kutsua itseään collegepötkyläksi, mutta siltä minusta jo alkoi tuntua, vähän dramaattisemman puoleinen persoona kun olen. Ja nyt tuntuu jo paljon paremmalta.