Hei hei vanha koti

Koin eilen sellaisen leffamaisen déjavùn tullessani tyhjään asuntoomme tekemään loppusiivousta. Silmissäni vilisi elokuvanauhana me mieheni kanssa 19-veenä katsomassa asuntoa ensimmäistä kertaa, aukinaiset opiskelusuunnitelmat ja kuplivat etkot sekä tahmeat sunnuntait kavereiden kanssa, kuinka rappukäytävässä tuli silloin ihan sellainen tunne kuin olisin ollut ulkomaille tullut. Se, kuinka varovasti laskimme sängylle turvakaukalon jossa tuhisi vastasyntynyt, kaikki leffaillat, teehetket, yömyöhäiset esseenkirjoittamiset, sekä ne kurjat riidat että ei hitsi oon maailman onnellisin-kelailut iltaisin. 

Arvatkaapa nousiko pala kurkkuun, kun poika heilutti eilen asunnon ovella ja sanoi hei hei kerrostalo.

Tämä viikko on ollut sanalla sanoen hirveä. Siihen on mahtunut (onneksi superlyhyt) norovirusepisodi, joka ilta puoli yhteen venyneet laatikkojen purkamiset tai opiskeluhommien puurtamiset, töitä, loputonta siivoamista, muuttokuormia, sairasteleva lapsi ja miljoona kaikkea hankaloittavaa yllätystä. Onneksi appivanhempani olivat koko viikon apunamme, muuten emme olisi millään selviytyneet kaikesta.

Tein sitten eilen illalla debyytin uudelle asuinseudullemme kulkemalla katuja pitkin koiran kanssa puhelimeen kovaan ääneen pillittäen. Yhdet kadonneet avaimet katkaisivat sen kuuluisan kamelin selän. Joskus paras neuvo minkä voi saada on mennä nukkumaan. Tätä noudatettuani maailma näytti aamulla taas paljon valoisammalta (ja ne avaimetkin löytyivät tietysti ihan hullusta paikasta).

Toivotan miljoonittain hyviä hetkiä ystävilleni, jotka aloittavat vanhassa asunnossamme uuden aikakauden. Paljon kaikkea suloista eli ehkä juuri nyt viiniä,  nopeaa laatikoiden purkamista, hyviä kirjoja ja maailman kivoimpiin naapureihin tutustumista. Me taas lämmitämme tänään illalla ensimmäistä kertaa oman saunan ja pestään taas hetkeksi remonttipölyt pois. Ja kaikkien näiden ylikierrosteni, kireän pinnan ja väsymykseni alla olen kuitenkin ihan imelän onnellinen.