Äitivuosi

Hoksasin juuri, että vauvan täyttäessä kohta vuoden, se tarkoittaa myös sitä että minä olen ollut jo melkein vuoden äiti. (Aika lyömättömät hoksottimet meikäläisellä, eikö?).

img_1363.jpg

Viime vuonna tähän aikaan kuljin suuren vatsan kanssa ja odotin, odotin ja odotin. Joka ilta mietin että ehkä tänä yönä supistukset alkavat, joka aamu mietin että saatan vielä tänään pitää vauvaani sylissä. Ja sitten tuli eräs keskiviikkoilta, raskausviikkoja oli kasassa 40+2, kuului poks, ja pomppasin yllättävän ketterästi lattialle veden valuessa reisiä pitkin ja sanoin miehelle, että arvaas mitä. Kahdeksan tunnin päästä saatiin ihailla maailman ihmeellisintä ja kauneinta irokeesitukkaista olentoa. Ja niin minä olin äiti.

30.3.2012_011.jpg

Oikeastaan olin äiti jo tavallaan heinäkuussa 2011 niiden kuuluisien kahden viivan jälkeen. Minulle kehkeytyi hurja suojeluvaisto varhaisultrassa näkynyttä viinirypälettä kohtaan, valikoin tarkkaan neuvolan listat kädessä mitä suuhuni laitoin, pesin hysteerisenä käsiäni ja itkien olin varma ettei mikään voisi säilyä elävänä sellaisesta oksentamisesta. Menettämisen pelko varjosti koko raskausaikaani, ja epätoivon hetkinä vain kuuntelin kotidopplerilla pientä sisuskasta jumputusta. Vaikka kaikki meni  fyysisesti”kuin oppikirjoissa”, pelkäsin kuollakseni koko ajan että jokin menisi pieleen. Henkisesti raskausaika oli minulle erittäin vaikea. Toivon näin jälkeenpäin, että olisin saanut tuolloin ulkopuolista apua näiden asioiden käsittelyyn.

Olin yllättynyt siitä, kuinka luontevalta äitiys tuntui. Jotenkin vain tiesin heti kuinka käsitellä vauvaa, kaikki vaipanvaihtoa ja navanputsausta myöten tuli jostain tuolta selkäytimestä. Uppouduin kuukausiksi tiiviiseen vauvakuplaan, eikä minua oikein kiinnostanut mikään babymaailman ulkopuolinen. Kävin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana kerran kampaajalla ja pari kertaa vaateostoksilla, mutta muuten en halunnut aikaa itselleni.

Vauvakuplani seinät olivat niin tiiviit, että taisin vähän kadota muilta ihmisiltä. Itseltänikin. 

Loppukesästä aloin kaivata jotain. Juuri siinä mielentilassa aloitin kirjoittaa tätä blogia. Aloin tiedostaa, että lempibändini oli tulossa kotikaupunkiini, ja etten voisi jättää sen keikkaa väliin. Ajattelin tilata kotiin jonkin vauvalehden, mutta tilasinkin Trendin ja Ellen.

kesa_058.jpg

Rakastin äitiyslomalla oloa, rauhallisia päiviä vauvan kanssa rennolla ohjelmalla ja fiiliksen mukaan toimimista. Ymmärsin joka päivä, että tämä elämänvaihe tapahtuu vain kerran ja seurasin haikean onnellisena vauvan kasvua. Mutta ymmärsin tarvitsevani äitiyden lisäksi muutakin ollakseni kokonainen. Nykyään olen oppinut jakamaan aikani aika hyvään balanssiin perheeni, opiskeluiden, kavereiden ja harrastusten kesken. Jotenkin tämä homma vaan pyörii! 😀

Tämän vuoden aikana olen oppinut olemaan äiti omalla tavallani. Olen äiti joka rakastaa lapsensa kanssa touhuilua ja osaa heittäytyä yhteiseen aikaan, mutta toisinaan lasken kymmeneen vauvan tarrautuessa jalkaani kun yritän tehdä jotain ihan yksinkertaisia juttuja. Kaipaan joskus yksinäisiä hetkiä ihan hulluna ja happi loppuu, mutta jo pienen hetken erakkoilun jälkeen hengitän taas. Saatan tuijottaa peppu pystyssä pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja olla niin onnellinen että pelkään sekoavani.

Aluksi stressasin sitä, kun en ollut yhtään selvillä äitimaailman trendeistä. En tiennyt oikeanlaisten kantoreppujen ja liinojen huimista valikoimista (kumpikaan ei sitten edes ollutkaan se meidän juttu), en osannut keskustella kestovaippailusta koska sen enempää miettimättä valittiin meille kertisvaipat, en tiennyt että tietynmerkkiset vaunut ovat jotenkin toisia muodikkaampia (vaikka vaunuihin aika lailla törsäsinkin), en tilannut vauvalehtiä tai lukenut äitiysoppaita. Melkoisen hyvin ollaan kuitenkin pärjätty. 

Valehtelisin, jos sanoisin että vauvavuosi on ollut pelkkää pumpulia parisuhteelle! Huh. Olen kuitenkin niin ylpeä meistä, siitä että olemme yhä me, vaikka olemme myös äiti ja isä. En voi käsittää, että saan mennä näin hienon ihmisen kanssa naimisiin.

Olen ollut aika haikein mielin vauva-ajan nopeuden suhteen, mutta nyt huomaankin kuinka hauskaa on kun lapsen kasvaessa myös yhteisen puuhailun mahdollisuudet kasvavat. En malta odottaa ensi kesän eväsretkiä puistoon ja jätskikioskille, Särkänniemen eläintarhaa ja possujunaa, ehkä lähdetään vanhempieni kanssa purjehtimaan, tehdään kaikenlaista. Maailma alkaa näyttäytyä pojalle muunkinalisena kuin vain rattaista koettuna, pian hän haluaa kokea, koskea ja mennä muuallakin kuin täällä kotona. Aika kivaa ja jännittävää. 

maaliskuu13_163.jpg

 

On ollut tosi suuri muutos kasvaa opiskelijatytöstä äidiksi. Aika paljon on tähän ensimmäiseen vuoteen äitinä mahtunut, mutta eräs vanhimmista ystävistäni sanoi minulle eräänä iltana, että ihan sama tyyppi sä oot edelleen.

Ja sama tyyppihän minä yhä olenkin, äiti vaan myöskin.

 

 

 

Kommentit (4)
  1. Oi kiitos paljon! <3

  2. Oi että, tää on ehdottomasti yks kauneimmista ja elämänmakuisimmista kirjotuksista äiteydestä, joita oon koskaan lukenut! Aivan ihana!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *