Amerikkalainen pelon ilmapiiri
Amerikkalaiset ystäväni eivät voi uskoa, että Suomessa vauvat nukkuvat yksin vaunuissa kotipihalla päiväuniaan. Itkuhälyttimen päässä toki, lisään aina epäuskoisten katseiden perään, mutta koko ajatus kuulostaa heistä selkeästi pelkästään absurdilta. Hullulta. Eka-tokaluokkalaiset voivat ihan hyvin kävellä lyhyet koulumatkat suuret reput selässä yksikseen, eikä kukaan pidä tätä mitenkään merkillisenä. Ihan pienetkin voivat mennä itsekseen pimpottamaan naapurin ovikelloa ja pyytää kavereita leikkimään. Täällä keskenään liikkuvien lasten vuoksi soitettaisiin luultavasti poliisit. Paikallisesta pelikonsolileikkipaikasta saavat lapset poistua vain vanhempiin mätsäävien uv-leimojen avulla ja joka puolella on muistutuskylttejä siitä, kuinka vanhempien tulee olla lastensa seurassa koko ajan. Kännykkään aina joskus pärähtävä Amber Alert-hälytys on kamalin mahdollinen ja kouraisee jostain vatsanpohjasta: jonkun lapsi on kateissa
En ole ihan varma, kuinka paljon Eurooppaa suurempi uhka lasten ulkopuolisen tahon* kidnappaukselle todellisuudessa täällä on. Suomeen verrattuna riski on varmasti kuitenkin huomattavasti korkeampi. Uutisointityyli on täällä myös hyvin raflaava ja kaikkialla tiedostetaan, että pelko myy. Liikutaanhan kaapaus-aihepiirissä ihmisen pahimmissa mahdollisissa peloissa. Huomaan itsekin olevani jatkuvasti ulkona liikkuessamme valppaustilassa ja huutelen vähänkään kauemmaksi ehtivän pyörällä liikkuvan poikani lähemmäs. (Tai joudun laittamaan itse juoksuksi, hah.) Sosiaalisessa mediassa kiertää joka päivä uusia selkäpiitä karmivia outoja tarinoita, joissa vanhempi (yleensä äiti) on joutunut tilanteeseen, missä tuntematon on lähestynyt hänen lastaan uhkaavasti. Esimerkiksi tämä tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka tärkeää on luottaa vaistoihinsa ja olla skarppina kiireessäkin. Jos et jaksa lukea koko juttua niin lyhyesti tiivistettynä: äiti oli ollut lapsensa kanssa ostoksilla ja kun oli tullut maksun aika, oli lasta ihailemaan tullut pariskunta alkanut käyttäytyä kummallisesti ja yrittänyt ottaa lapsen syliinsä. Vasta jälkeenpäin äidille oli alkanut selvitä, kuinka pelottavasta tilanteesta olikaan ollut kyse, kun hän oli alkanut käydä tilannetta läpi mielessään ja etsiä netistä tietoa ihmiskaupasta. Aivan lähes vastaava tapaus sattui meiltä vain parinkymmenen minuutin päässä, kun äiti oli ollut tyttärensä kanssa tyhjässä puistossa, eikä lenkkeilijänainen meinannut päästää äitiä lähtemään. Kun äiti oli viimein päässyt autolleen, lukinnut ovet ja laittanut lapsensa turvaistuimeen kömpimällä itse takapenkille, hän huomasi lava-auton pysähtyneen hänen taakseen ja tukkineen poiskulkutien. Onneksi tämä äiti oli päässyt pois ajamalla tyhjän puiston läpi.
*Suurin osa lasten kaappauksista liittyy esimerkiksi huoltajuuskiistoihin ja tapahtuvat vanhempien toimesta
Yritän kovasti olla skarppina mutta silti olla sortumatta hysteerisyyteen. Pari viikkoa sitten minäkin jouduin outoon tilanteeseen, mikä ei toisaalta ole onneksi mitään noiden läpinäkyvien tilanteiden rinnalla, mutta silti pelästytti minut kummallisuudellaan. Olin erään puistosta tuntemani äitituttavan ja ipanoidemme kanssa läheisen lammen viereisessä paviljongissa istuskelemassa. Sivusilmällä aloin kiinnittää huomiota siihen, että lammen ympäri lenkkeillyt nuori mies siirtyi lenkkeilemään ympäri paviljonkia. Poikani leikki pikajuoksijaa ja minä otin kännykällä aikoja, pienet lapset leikkivät omiaan. Yht’ äkkiä huomasin tuon lenkkeilijän istuvan meidän pöydässämme (paviljonki on suuri ja pöytiä vaikka kuinka). Kysyimme ensin kohteliaasti, haluaisiko hän mennä juomaan ja kielsimme lapsia leikkimästä juomapisteen edessä. Hän ei ollut kuulemma janoinen ja alkoi kertoa meille keskeneräisestä Pokemon-kännykkäpelistään ja lammelta löytämistään Pokemoneista. Vastailimme kaverini kanssa vähän hämmentyneinä ”hienoa” ja ”hmm”, mutta minua vaivasi todella paljon miehen läheisyys ja se, että hän tuijotti herkeämättä poikaani. Hän kysyikin pojan ikää ja vastasin kiusaantuneena ja hymisin ne perinteiset ”kyllä, hän on pitkä ikäisekseen” ja aloin elehtiä lähtöä. Jostain syystä minulle tuli jännä tunne olla paljastamatta suomalaisuuttamme ja juttelin lapsillenikin vain englanniksi, vaikka aksenttini kuuluu toki puheessani. Parkkipaikalla tunsin helpotusta siitä, että pääsimme tuosta miehestä eroon. Kiinnitin lapsia turvaistuimiin ja huomasin, kuinka viereiseen parkkiruutuun ajoi harmaa auto, josta meitä tuijotti tuo sama mies. Hän rullasi ikkunan auki, sytytti tupakan ja tuijotti meitä suoraan katsettaan kääntämättä puhumatta sanaakaan. Mielessäni pauhasi kaikki kauhutarinat ja tilanne alkoi tuntua jo todella oudolta. Mies vain katsoi ilmekään rävähtämättä eikä puhunut enää pokemoneista. En ole koskaan kiinnittänyt lapsia turvaistuimiin yhtä nopeasti ja hyppäsin äkkiä sisälle autoon lukitsemaan ovet. En halunnut lähteä ajamaan miehen edelle ja kävin jo mielessäni läpi mitä kannattaisi tehdä, mutta parin minuutin päästä mies veivasi ikkunan kiinni ja ajoi pois. Vaikka mitään ei tapahtunut, tilanne oli outo ja myönnän ehtineeni pelästyä.
Välillä tämä yleinen pelon ilmapiiri on väsyttävää. Vieraillessamme Suomessa huomasin rentoutuvani pitkästä aikaa, kun pystyin kääntämään jatkuvan hälytysolon pois. Tuntuu lohduttavalta ajatella, kuinka maailmassa on vielä paikka, missä vanhempien ei tarvitse hankkia kotiinsa asetta voidakseen tuntea pitävänsä lapsensa turvassa (Itseäni tosin lähinnä ahdistaa asekulttuuri, enkä tahtoisi asetta omaan kotiini, mutta ymmärrän myös heitä, jotka sellaisen kokevat tarvitsevansa. Varsinkin tämän kokemuksen jälkeen mustavalkoinen ajattelutapani vähän muuttui). Niin hyvin kuin täällä viihdynkin, en tule kaipaamaan tätä puolta Amerikan ajastamme ollenkaan.
SEURAATKO JO? FACEBOOK /INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM