Amerikkalaista kehtaamista
Huomasin tässä hassun jutun. Ajattelin vuoden Amerikassa tuovan ensisijaisesti minulle kielitaitoa ja ymmärrystä jenkkikulttuuriin. Kielitaito on toki kehittynyt sanavaraston osalta ja puheeseen tullut valtavasti sujuvuutta, mutta suomi-aksenttiani tämä vuosi ei ole todellakaan häivyttänyt ja kielioppivirheitä teen aivan varmasti. Totta kai tässä on myös melko hyvin alkanut hahmottumaan, millä lailla asiat täällä pyörivät tai mitkä ei pyöri ollenkaan.
Suurimman muutoksen tajusin kuitenkin tuossa eräänä päivänä, sillä huomasin alkaneeni kehtaamaan. Kehtaamaan vaikkapa puhua tuntemattomien kanssa. Kehtaan olla tarvittaessa suorasti närkästynyt (ainakin working on it…), kehtaan kehua vastaantulijan kenkiä ja ottaa niitä kehuja itsekin vastaan, kehtaan tanssia hullusti zumbatunnilla, kehtaan ostaa värikkäät jumppahousut mustien sijaan ja saatan ehdottaa uusille tuttavuuksille ensimmäisenä, että hei olispa kivaa tavata uudestaan. Kehtaan kysyä tyhmiä ja sanoa ääneen unelmani ja myös sen, missä olen hyvä. En häpeile puhua aksentilla tai jää murehtimaan tyhmää kielioppivirhettä. Olen tainnut saada jossain loputtomien cocis-refillien ja geenimanipuloidun ruuan joukossa annoksen amerikkalaista itsevarmuutta. Ja voi miten toivonkaan, ettei se sulaisi Suomessa jonnekin loskan joukkoon. Sinne jonnekin, missä epävarmana murehdin näytänkö paksulta kivassa mekossa tai että voi ei, voinkohan nyt sanoa noin tai näin.
Voisiko CV:hen kirjoittaa näiden tyhjien jaksojen kohdalle esimerkiksi vanhempainvapaan sijaan ”2.12.2015-3.12.2016 hakemassa pokkaa Yhdysvalloista”? Mietin, mistäköhän tuo pokka-annos sitten on tullut. Ennen kärsin siitä surullisenkuuluisasta vähättelysyndroomasta ja saatoin ajatella, että olen esimerkiksi saanut opiskelupaikkani tuurilla. Luennolla saatoin miettiä, että ei minun kannata sanoa mitään, kun se voi olla jonkin mielestä hölmöä, nuo kaikki muut ovat varmasti perehtyneet tähänkin asiaan enemmän. Että muiden ajatukset ovat kuitenkin parempia kuin minun. Vastasin kauniisiin sanoihin mollaamalla itseäni mukavitsikkäästi. Jos sain tentistä hyvän numeron tai kehuja tehdessäni sijaisuuksia, sekin kaikki oli vain tuuria. Jos sain kutsun mukaan kivaan blogijuttuun, niin juhlin mielessäni, kuinka hyvä onni minulla tässä oli, sillä siinäkin oli varmaan kyse jostain erehdyksestä. Vaikka kirjoitan tätä kotiäitikuplastani (enää muutaman kuukauden!!), niin minusta ei tunnu enää yhtään tuolta. En enää ymmärrä, miksi ajattelin noin. Voiko tämä koko asenteenmuutos olla niinkin pienistä jutuista kiinni, kuin siitä tavasta, millä minut on täällä kohdattu? Siitä, kuinka toiset ihmiset huomataan täällä, siitä, miten kukaan ei epäröi sanoa osaavansa jotain tai olevansa jossain hyvä. Kuinka toisen kehumisen ei ajatella olevan itseltä pois. Tai sitten tämä on vain siitä sisukkaasti uuteen maahan raivatun elämän järjestämisen vaikeuksien selvittämisestä käteen jäänyttä itsevarmuutta, mene ja tiedä.
Oletteko muuten huomanneet, että sanaa ”kehdata” ei sellaisenaan löydy englannin kielestä? Sanakirja ehdottaa ”dare”, mutta silläkin sanalla on aivan erilainen sävy: kyse on enemmän uskalluksesta. Sitä suomalaista häpeään liittyvää uskalluksen puutetta ja noloutta on mahdotonta kääntää, mutta toivon, että koko sana painuisi hiljalleen unohduksiin.
Pidän sormet ja varpaat ristissä, että en jätä sitä uutta uskallusta ja itsevarmuutta tänne lähtiessämme.
LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM