Antaa mennä

Olen tainnut joskus aiemminkin kirjoittaa siitä, kuinka lapsen kanssa taiteilu on joskus parasta nipotuslääkettä. Ihan muistutukseksi itselleni: seuraavaksi kun huomaan ladanneeni taas turhan paljon sellaisen älä/varo-vaihteen päälle, on aika nostaa esiin sormiväripurkit, pukea näön vuoksi essut ja levittää pari sanomalehteä alle, vaikka tasan tarkkaan tietää että kohta sitä ollaan sateenkaarenvärisiä, me ja keittiö. Upottaa sormet väripurkkeihin ja pyyhkäistä vahingossa hiuksia otsalta.

Lapsen kanssa puuhailussa on sellainenkin hyvä puoli, että sitä joutuu väkisin kyseenalaistamaan jostain itse oppimansa toimintanormit. Esimerkkinä tästä väripurkkikeissi: poika tahtoi maalata ilotulituksia ja ottaa väriä suoraan purkeista, mutta minä vaan vakuutin, että sitten ne värit sotkeentuvat niissä purkeissa, otetaan tästä värejä valmiiksi suttupaperille. Kuitenkaan vakiokysymykseen ”miksi” en osannutkaan oikein vastata, suojellakseni vähän jo kuivahtaneiden sormiväripurkkien jämiä vielä seuraavaan maalauskertaan? Niinpä me maalasimmekin aikamoisia ilotulituksia ja käytimme väripurkit sotkeentuneita pohjia myöten loppuun.

Myönnän välillä vältteleväni tällaisia sotkevia puuhia, ehdottavani vaikka piirtämistä maalaamisen sijaan. Kuitenkin poika nauttii maalaamisesta niin paljon, että aika tylsä minun pitää olla, jos kaivan kerta toisensa jälkeen ne värikynät esiin. Eli lisäys samaiseen muistutukseeni: ei siihen siivoamiseenkaan mene oikeasti varttia pidempään. Pojastakin oli niin hassua, kun laitoin hänet vaahtokylpyyn keskellä päivää (olisikohan vaikka uimalakki pätevä suojavaruste maalaushommiin? ;), että olisi halunnut soittaa kylvystä isille, kun se ei kuulemma uskoisi muuten.

Luulen, että toisinaan on suorastaan terveellistä laittaa se vaihde ”ei tarvitse varoa, tehdään vaan”- asentoon ja antaa mennä. Suosittelen muillekin, jotka huomaavat tahtomattaan joskus itsessään turhan nipoja piirteitä.

PS. Poika on mitä ilmeisimmin lopettamassa päiväunien nukkumisen. Auts.