Askeleittain kohti normaalia

Syy taannoiseen blogitaukooni ja oikeastaan koko elämäni seisahtamiseen johtui aivan kamalasta raskauspahoinvoinnista. Melkein kaksi kuukautta vietin sängyn pohjalla (tai parempana päivänä siirryin makaamaan sohvalle) ja jatkuvasti oksentaen. Koko maailma tuntui pysähtyvän, sillä en kyennyt mihinkään. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle vielä fyysisen pahan olon lisäksi, sekä tunsin itseni huonoksi äidiksi ja puolisoksi, koska minusta ei oikein ollut yhtään läsnäolijaksi. Kerran jouduin ensiapuun tiputukseen ja siellä pötkötellessäni mietin niitä monia kohtalotovereitani, joilla vielä pahimmillaan tuo kammottava olo kestää koko odotusajan. Huh, sympatiaa noille naisille, vitsi olette kovia tyyppejä.

Neuvolantädin lupaukset 12 viikon kohdalla koittavasta helpotuksesta pitivät kohdallani paikkansa ja nyt tässä on menty jo muutama viikko paljon parempivointisena. Minun kohdallani se pahin pahoinvointi oli oikeastaan ohi jo noin kymppiviikon kohdalla, joten voin kai sanoa olevani onnekas päästessäni suhteessa aika vähällä. 

Viikonloppuna teinkin nyt ennätyksen ja kävelin molempina päivinä tunnin rauhallisen lenkin koirani ja äitini seurassa kuulaassa syyssäässä. Melkoista edistystä siihen nähden, että kolme viikkoa sitten uuvuin jo vartin kävelystä. 

Sinistä taivasta, sekä keltaisia ja punaisia puita katsellessani en voinut muuta kuin olla aivan tajuttoman onnellinen. Onnellinen siitä, että jaksoin laittaa lenkkareita toisen eteen, että pystyn kulkemaan lehtien peittämiä polkuja ja hengittämään ilmaa syvään ilman tippaakaan kuvotuksen tunnetta. 

Olen niin innoissani siitä, että voin tehdä poikani kanssa muutakin kuin tuijottaa Muumeja ja istua illalla mieheni viereen sohvalle katsomaan elokuvaa. Ja vitsi, mikä tunne onkaan liikkua taas oman kodin ulkopuolella, nähdä kaupunkia ja kavereita. Ai ja aika tärkeänä juttuna: jaksan taas opiskella ilman totaalista loppuunpalamista. 

Kyllä tämä tästä siis, pikku hiljaa ja jo vähän suurempaakin vauhtia. Välillä ehti iskeä epäusko, että voiko se pieni selvitä tällaisesta myllytyksestä ja saada ravinteita kasvamiseen, mutta niin se taitaa olla ihan todella, että vain äidin omat vitamiinivarastot ovat ne mitkä vähenevät.

Nyt onkin aika syödä terveellisesti ja paikata niitä ravinnevarastoja ja kuunnella huolellisesti mitä kropalla on sanottavana. Juuri nyt se kaipaa levon lisäksi ilmeisesti paljon satsumia ja Polar ja Ritari-juustoja. :D

Onko siellä muita, jotka olette myös kärsineet pahasta raskauspahoinvoinnista? Nyt saa avautua ja täältä kyllä irtoaa kaikki empatiat teidän osaksenne! Ja vielä ihan erityisesti kiinnostaisi kuulla, kuinka olette aloittaneet heikon kunnon jälkeen liikkumisen uudelleen raskausaikana?

Kiitos vielä edellisen postauksen onnitteluihin, olin täällä ihan onnesta sykkyrällä siitä, kuinka moni onkaan iloinen meidän puolestamme! <3